2. Kirja, Luku 15

Sen verran mä muistan maantiedosta, että Pietarin miljoonakaupunki on Itämeren rannalla Nevajoen
suulla. Kun me melkein heti liikkeelle lähdön jälkeen saavuttiin joen ja meren yhtymäkohtaan, mä
jotenkin odotin, että meidän edessä kohoaisi melko iso kaupunki. Mut vielä mitä, siellä näkyi pelkkää
suota, metsää ja muutama hökkeli siellä täällä. Mua huvitti ajatus siitä, miten muutaman sadan vuoden
päästä tässä olisi vähän toisenlainen näkymä. Sitten iski hirveä sääskilauma ja mulle tuli muuta
ajateltavaa. Jokea pitkin soutaminen oli paljon kiinnostavampaa kuin merellä. Egilillä oli paljon uusia
sanoja, mitä se opetti mulle. Muut miehet vaikutti paljon valppaammilta kuin edellisinä päivinä. Aseet
oli kaikilla piilossa, mutta nopeesti saatavilla.

  

Joella soutamisen vauhti tuntui ihan eri tavalla kuin merellä. Egil lupasi miehille, että jos nyt mentäisiin
lujaa, illalla juotaisiin olutta Pähkinälinnassa. Ilmoitus sai miehet karjahtamaan ilosta ja vauhti pysyi
hyvänä. Egil alkoi selittämään mulle, mitä mun tarkkaan ottaen piti tehdä kirjurina. 

- Unto, sinä kuljet minun mukana joka paikkaan, ellen toisin määrää. Älä jää töllistelemään ihmisiä tai rakennuksia, muuten eksyt minusta. Pähkinälinna on pieni kaupunki, mutta sinä et ole koskaan nähnyt niin paljon ihmisiä kerralla.

- Selvä.

- Pidä aina mukana kirjoitustuohia ja hiiltä mukana. Minä kerron sinulle, mitä sinun pitää merkitä muistiin.

Me oli huomattu matkan aikana, että hiilellä pystyi tekemään nopeasti muistiinpanoja, mutta hiili kului
liian helposti pois vähästäkin pyyhkäisystä. Siksi mun piti jälkeenpäin raaputtaa tai painella puukolla
kirjaimet tuohiin. Se oli paljon hitaampaa kuin hiilellä kirjottaminen, mutta mä olin kehittyny siinä aika
taitavaksi. Puukolla mä painelin vain tärkeimmät asiat, jotta tuohia ei kuluisi hirveitä määriä. Niitä oli
kyllä varastossa tosi paljon. Me kerättiin niitä Egilin kanssa jokaisella taukopaikalla, missä vain kasvoi
koivuja. Yhtäkkiä Egilin silmissä välähti ja se kysyi multa vähän ilkikurisesti.

- Minulla on sinulle arvoitus. Jos vastaat siihen oikein, saat palkinnoksi hopearahan.

- Anna tulla.

- Minun kuninkaalla Björn Erikssonilla on paljon rahaa ja hänelle uskollisia miehiä. Erityisen paljon niitä molempia on tuottoisan ryöstöretken jälkeen. Miehiä on kolme tusinaa. Rahaa taas on tusina samankokoista pussia. Meidän laki sanoo, että yksi neljäsosa saaliista kuuluu kuninkaalle ja lisäksi jokainen retkellä mukana ollut antaa kymmenyksen kuninkaalle kulujen kattamiseksi. Kuningas ei haluaisi käyttää aikaa saaliin jakamiseen, sillä hänen kolme vaimoaan odottaa häntä jo makuukamarissa. Miten kuningas saisi otettua omansa pois ryöstösaaliista mahdollisimman nopeasti?

- Kuinka paljon rahaa on yhdessä pussissa?

- Sitä on kymmenen tiuta viidessä kasassa.

- Näytä minulle paljonko on yksi tiu.

Egil laski minulle kaksikymmentä kiveä. Mä aloitin laskemaan tuohelle. Kymmenen tiuta tarkotti
kahtasataa. Se kertaa viisi oli tuhat. Rahaa oli siis yhteensä 12000. Onneksi se oli helppo jakaa
neljälle. Kuninkaalle siis kuului aluksi kolme rahapussia. Sit mä jaoin 9 000 kolmellakymmenellä
kuudella. Sekin meni mukavasti tasan, eli 250. Jos jokaisen piti antaa kymmenesosa kuninkaalle, niin
kuninkaan piti saada vielä 900 rahaa. Ei siis mikään mahdoton lasku, kunhan malttoi miettiä rauhassa.
Mä tarkistin vielä laskun ja vastasin sitten Egilille, joka oli kiinnostuneena katellut mun raapustuksia.

- Kuninkaan on helpointa ottaa itselleen kolme kokonaista rahapussia. Neljännestä pussista pitää ottaa pois viisi tiuta ja antaa ne jaettavaksi muille. Sitten kuningas pääsee vaimojensa luo. 

Egil ei sanonut mitään, vaan katseli minua ihmeissään ja tutkivasti. Sitten se kaivoi vyöllään olevasta
pussista hopeisen lantin ja painoi sen mun käteen.

2. Kirja, Luku 14

Seuraavat päivät oli hyvin yksitoikkoisia. Kauko opasti alkumatkan Rosalaan saakka ja sai siitä isot
kiitokset ihan aiheesta. Rosalassa mä mietin, että jääkö tai jätetäänkö Kauko siellä pois, kun siitä
eteenpäin tarvittiin uusi luotsi. Kaukolla kävi kuitenkin tuuri. Ainut luotsi, joka oli saatavilla, oli
selkävaivainen ukko, joka ei pystyny soutamaan. Tuuli ei tuntunu nousevan sitten millään, vaikka
Rosalassa sitä odotettiin muutaman päivän ajan. Mua huvitti suuresti, kun Egil yritti löytää suomalaista
tietäjää, joka olis myynyt meille tuulta. Moni kieltäytyi sanomalla, että nyt sitä ei ollu myynnissä. Yksi
äijä kuitenkin yritti. Sellanen iso säkki oli suljettu monella solmulla ja se availi niitä sitä mukaa kun Egil
latoi sille hopeaa kouraan. Äijä yritti sopottaa jotain loitsuja tuulen nostattamiseksi, mutta mitään ei
tapahtunu. Viimesen solmun jälkeen sen ilme muuttui avuttomaksi ja Egil tarrasi sitä kurkusta, kunnes
se antoi hopeat takaisin. Fiksummat tietäjät näki varmaan jo kokemuksesta, että nyt oli pitkä hellejakso
menossa ja tuulta ei olis tiedossa pitkään aikaan. Siksi ne ei suostuneet tuulta myymään. Lopulta Egil
kyllästy odottamiseen ja me jatkettiin matkaa soutamalla. Miehistöä se harmitti, mutta Egil oli varmaan
huomannu, että pitkään samassa paikassa oleminen ei ollu hyvästä. Miehille alkoi olut maistua liian
hyvin. Siitä olis varmaan pidemmän päälle seurannu kaikenlaista kärhämää. 

Päivät oli siis tosi tyyniä ja kuumia. Purjetta ei edes yritetty nostaa. Mulla oli kuitenkin paljon ihmettelemistä ja opeteltavaa. Me istuttiin Egilin kanssa veneen perässä, Egil piti kiinni peräsimestä ja opetti mulle ruotsien kieltä. Kun mulla ei ollu muuta tekemistä ja hirveä into oppia, niin mä nappasin opetuksesta kiinni yhtä hanakasti kuin Kauko oluttuopista. Joskus mulle tuli mieleen ihan vahingossa, että olispa Emil täällä. Se osaisi tän varmasti paljon paremmin, kun sehän oli puoliksi ruotsinkielinen. Sit mahassa kouraisi muisto mun viimesestä illasta 2000-luvulla ja mä ajattelin, että Emilin oli parempi pysyä tuhannen vuoden päässä musta.

Mä huomasin, että Egil oli porukan ehdoton johtaja, vaikka kyllä sillekin toiset saattoi piruilla ainakin jossakin asiassa. Egiliä saatettiin kutsua myös sanalla drottin. Se tapahtui jotenkin juhlallisissa tai tärkeissä asioissa. Aina kun me rantauduttiin, Egil oli se, joka puhui ja päätti asioista muiden ihmisten edessä. Omalla porukalla oli sit vähän rennompaa. Kukaan ei silti tosissaan haastanu Egiliä ja sillä oli aina viimenen sana.

Samanlaiset päivät seurasi toisiaan, eikä mulla ole niistä paljoo kertomista. Soutamista tunti toisensa jälkeen. Välillä rantauduttiin ja syötiin yksinkertaisia eväitä. Leipää, puuroa, nauriita ja kuivattua kalaa, joskus lihaa tai kalaa. Rosalasta lähdön jälkeen Kauko alkoi muuttua mulle ystävällisemmäksi. Me juteltiin silloin tällöin illalla ennen nukahtamista. Kauko tiesi jonkin verran ruotsien retkistä. Se sanoi ihmettelevänsä yhtä asiaa. Egil oli sanonu menevänsä itään kaupantekoon. Meidän pitkävene oli kuitenkin sotimiseen ja nopeaan liikkumiseen tarkotettu. Kauppiaat kulki yleensä hitaammilla knarreilla, joihin sai enemmän tavaraa. Kauko mietti, että ehkä ruotseilla oli ollu mukana jotain melko kevyttä ja pientä myytävää. Toisaalta kevyttä ja pientä lastia ei helposti pudottanut kovassakaan myrskyssä, niin kuin Egil oli väittänyt. Kauko varotti mua, että tästä asiasta ei saanu missään tapauksessa kysyä mitään Egililtä. Se ei kuulunu meille ja meidän piti olla tyytyväisiä, että saatiin ylipäänsä olla mukana. Kauko tiesi, että ruotsit kävi myös orjakauppaa ja jos me oltaisiin liian uteliaita, niin meidät myytäisiin tuossa tuokiossa. 

Kerran mä istuin yksin rantakivellä, kun toiset oli jo nukkumassa. Soutaminen oli raskasta puuhaa ja soutumiesten ei tarvinnu paljoo odotella unta iltaisin. Mulle tuli yhtäkkiä hirveä koti-ikävä. Mä ajattelin äitiä, isää ja siskoja. Mitähän niille kuului? Mitä ne ajatteli, kun ne oli varmasti huomanneet, että Juliuksella ei taaskaan ole kaikki intiaanit kanootissa? Unto oli varmaan suunnilleen yhtä pihalla kaikesta kuin mitä Marcus Julius oli ollu. Sit tietysti tuli mieleen ne kaksi ääliötä. Mä ajattelin Juliaa, sen hymyä ja pehmosta kättä, sen naurua ja hiuksia miten ne heilahti kun se laittoi niitä ponnarille. Sit mä näin muun silmieni edessä Emilin omahyväisen ilmeen ja ajattelin, miten se imutteli Julian kanssa. Mun kädet puristui nyrkkiin ja mä en voinu estää kyyneleiden tuloa. Sit mä kuulin mun takaa, kun joku lähestyi. Se oli Egil. Se istui mun viereen ja varmasti huomasi, että mulla oli vähän heikko hetki.

- Mitäs sinä täällä istut? Eikö uni tule?

- Ei.

- Onko koti-ikävä?

- Vähän.

- Äitiäkö ikävöit?

- En.

- Jäikö sinulla joku tyttö kotiin?

- No ei oikeastaan. Tai minulla oli tyttö, mutta tyttö ei ollut minun.

Egil naurahti hiljaa laittoi käden mun olalle.

- Ymmärrän. Varmaan puolet minun miehistä on mukana siksi, että heillä on naishuolia kotipuolessa. Yksi on rakastunut veljensä vaimoon. Toinen taas vietteli erään mahtimiehen vaimon ja on paossa miehen vihaa. Kolmas on katsellut samaa naista jo vuosia, mutta ei saa häntä itselleen. Jokaisella on oma tarinansa.

- Entä sinä?

- Minulla on kotona vaimo ja kaksi poikaa. 

Egil kuulosti ylpeältä ja vähän surulliselta.

- Miksi olet sitten täällä?

- Olen idässä kuninkaan asialla.

- Kuka sinun kuninkaasi on?

- Björn Eriksson.

Egil sanoi kuninkaan nimen juhlallisesti. Mä en uskaltanut kysyä enempää Egilin tehtävästä, enkä
määränpäästä. Siksi mä olin vain hiljaa.

- Sinä olet pärjännyt hienosti meidän mukana. 

- Kiitos.

- Minä tarvitsen sinun kirjoitustaitoa, kun saavumme Laatokanlinnaan.

- Olen valmis.

- Mennään nukkumaan. Luotsi sanoo, että huomenna aamulla saavumme meren pohjukkaan ja pääsemme joelle.

2. Kirja, Luku 13

Seuraavana aamuna ruotsit panee töpinäksi. Nopeesti ne on kantanu niiden kamat veneeseen ja lähtö
on käsillä aikasemmin kuin kyläläiset on osannu arvata. Kauko saapastelee lesona ympäri kylää. Mä
huomaan, että erityisen kovaa se puhuu lähtemisestä tytön lähellä, jota kutsuttiin Talvikiksi. Talvikki ei
tunnu välittävän Kaukon mahtailusta pätkääkään, maiskauttaa vaan suutaan kyllästyneenä ja jatkaa
omia töitänsä.

Egil puhuu vielä mun isän kanssa sivummalla. Mä näen, miten isä puistelee päätään useampaan kertaan.
Mä oon varma, että ne puhuu musta. Lopulta Egil astelee veneen luo ja puhuu kovalla, mutta
ystävällisellä äänellä.

- Hyvät Peemarin kyläläiset! Te otitte meidät vastaan ja tarjositte apuanne kun me olimme hädässä. Kiitos teille siitä. Me taas olemme maksaneet teille hyvin ruuasta ja kaikesta muusta mitä olemme tarvinneet. Ovatko kaikki tyytyväisiä?

Kuuluu hyväksyvää mutinaa. Sitten Egil astuu veneeseen, jossa toiset ruotsit ja Kauko jo odottaa. Köydet
irrotetaan ja vene alkaa irrota rannasta. Silloin mä päätän, että mun hetki on koittanu. Mä oon pakannu
mun vähät tavarat nyytiksi. Mä juoksen laiturille, heitän nyytin veneeseen ja hyppään kyytiin. Isä
karjasee tyytymättömänä ja mun äiti huutaa kauhuissaan, mutta mä oon päätökseni tehnyt. Ruotsit saa
pian airot paikoilleen ja alkaa soutaa jokea pitkin merelle päin. Mun loikkaus on käyny niin nopeesti, että
kyläläiset ei ehdi tehdä mitään. Kun mä oon veneessä, on liian myöhäistä. Ruotseilla on paremmat aseet,
eikä kukaan haluu tapattaa itseään mun takia. Sitä paitsi itsehän mä oon hypänny mukaan. Isä juoksee
rantaa pitkin jonkin matkaa ja yrittää huutaa mulle jotain. Egil istuu penkillä, joka toimii samalla arkkuna.
Se nousee ylös, avaa arkun kannen ja ottaa sieltä hopeaa aika ison määrän. Se kääräisee hopean
kankaaseen ja siitä tulee jonkinlainen pussi. Sitten se heittää pussin rannalle. Viimenen asia mitä mä
siitä pienestä kylästä muistan on Unton isä polvillaan rannalla. Se itkee ja huutaa mun perään. Tai se
luulee huutavansa Unton perään, mutta Unto on nyt muualla. Mä en tunne isää kohtaan muuta kuin
vähän sääliä. Enemmän mun mielessä on riemu siitä, että mun suunnitelma onnistui täydellisesti. Mä
olen matkalla itään.

2. Kirja, Luku 12

Illalla, kun pikkusisarukset jo nukkuu, oveen koputetaan hiljaa. Isä menee avaamaan. Siellä on Egil
Holgerinpoika, joka pyytää päästä sisään. Egil on selvästi varustautunu huolella isän tapaamiseen.
Sen pitkät hiukset on letitetty huolellisesti ja se on kaivanu jostain vähän puhtaamman paidan päälle.
Miehet istuu pöydän ääreen ja alkaa puhua hiljaisella äänellä. Äiti nostaa pöytään jotain juotavaa.
Mä pinnistelen mun kuuloni äärimmilleen, että saisin edes vähän vihiä mitä ihmeen asiaa ruotsien
päälliköllä on tässä mökissä. Isä vastailee rauhallisesti Egilin puheeseen, mutta lopulta se pudistaa
päätään ja levittää kätensä. Egil nousee ylös ja lähtee ulos. Mä pomppaan heti ylös mun patjalta.

- Mitä Egil halusi?

- Se kyseli, onko kylässä ketään, joka osaisi kirjoittaa. Toinen hukkuneista miehistä oli heidän kirjurinsa ja ilmeisen tärkeä mies koko retkelle. 

Hymy nousee väkisin mun huulille. Mä lähden nopeesti Egilin perään ja saan sen kiinni kun se on vielä
yksin. Mä soperran sille kiihdyksissäni, mut oon niin hermostunu, että se ei saa selvää mun
sönkötyksestä. Se katselee mua huvittuneena. Mä viittaan sitä seuraamaan mua ja kävelen samalle
nuotiopaikalle, jossa me oli äsken kokoonnuttu. Nuotio savuaa vielä. Mä otan nuotiosta kepin, jonka
pää on hiiltyny. Nuotion viereen on jääny polttopuita. Mä repäsen koivuklapista tuohen ja alan kirjottaa
siihen. Mä kirjotan siihen ensimmäisen virkkeen, mikä mulle tulee siinä hetkessä mieleen: “Egil
Holgerinpoika tuli Peemarinlahden kylään myrskyn jälkeen kahdeksantoista miehen kanssa”. Tai siis
noin mun olis pitänyt kirjottaa, jos mä olisin halunnut vakuuttaa sen mun taidoista. Oikeesti mä kirjotan:
“Kauko on omahyväinen ääliö ja sen housuissa haisee paska”. Egil ei ymmärrä mitään mun
kirjotuksesta, mutta se älyää, että ne mun kirjaimet tarkottaa jotain. Se nappaa mua olkapäästä kiinni ja
me kävellään takasin meidän mökkiin. Siellä Egil puhuu mun isälle pitkään. Mitä pidemmälle sen puhe
etenee, sitä kummallisemmaksi mun isän ilme käy. Sitten ne molemmat tulee mun luo. Isä alottaa
puhumaan aika paksulla äänellä.

- Egil haluaa tehdä pienen kokeen. Minä toimin tulkkina. En ymmärrä yhtään, miksi me näin teemme, mutta hän lupasi maksaa hopeaa jo pelkästä kokeesta. Hopea kyllä kelpaa meille. Teet vain niin kuin Egil sanoo.

Sillä välin Egil on hakenu mulle lisää tuohia ja hiiltä. Se alottaa puhumaan mun isälle ja isä kääntää
mulle. Se on erikoinen sukuluettelo. Egil luettelee varmaan omia esi-isiään tai jotain kuninkaita ja
niiden jälkeläisiä. Nimiä nimien perään, monta kymmentä. Mä kirjotan niitä ylös sitä mukaa kun isä
niitä mulle kääntää. Lopulta mä en tarvii enää juuri kääntöapua, koska mä osaan jo itekin merkata
kuka on kenenkin isä, veli, tai setä, ja kuka on kuningas. Ei se oo normaalia sanelua erikoisempaa.
Kun me on lopetettu, Egil ottaa kaikki tuohet mukaansa ja meni nukkumaan. Se sanoo tulevansa
varhain aamulla takaisin. Me painutaan myös pehkuihin. Päivä on ollu tosi pitkä ja työläs.

Aamulla ennen kukonlaulua Egil tulee uudelleen meidän oven taakse. Isä herättää mut ja me kolme mennään ulos, ettei muut heräisi. Egilillä on mukanaan kaikki mun eilen kirjottamat tuohet. Se antaa ne mulle ja sanoo, että kerro minulle minun sukulaiseni niin tarkkaan kuin osaat. No, eihän mun tarvii kuin lukea tuohista se, mitä mä oon illalla kirjottanu. Onneksi mä oon numeroinu tuohet, niin saan luettua ne järjestyksessä. Kun mä oon lopettanu, Egil katselee mua pitkään. Mun isä on myös niin ällistyny, että se on sanaton. Kukaan ei olis voinu muistaa noin paljon uusia nimiä ulkoa yhdellä kuulemisella. Egil alkaa käydä kauppaa mun isäni kanssa.

- Minä haluan pojan mukaani itään. Hän toimisi minun kirjurinani.

- Mitä sinä horiset? Poika on vasta lapsi. Päästäisinkö oman poikani vieraiden matkaan? Pidätkö minua hulluna.

- Maksan hyvin. Poika saa hyvän kohtelun.

- En suostu mistään hinnasta.

- Annan sinulle miettimisaikaa lähtöömme saakka. Näen, että sinä ja tämä kylä on hopean tarpeessa.

Sitten Egil lähtee tekemään omia lähtövalmistelujaan. Kun se on kadonnu näköpiiristä, isä ottaa mua
hartioista ja ravistelee.

- Piruko sinut on noitunut, vai mitä sinä äsken teit?

- Isä, minä osaan kirjoittaa.

- Kuka sinulle sellaista on opettanut?

Mun tekee mieli vastata, että se taisi olla Rantasen Helena, joka oli mun opena alaluokilla. Tiukka täti,
joka pani meidät kirjottamaan paljon enemmän kuin rinnakkaisluokan nuori sijaisope. Kiitti Helena,
viikinkipäällikkö Egil Holgerinpoika osasi heti arvostaa! Mä kuitenkin valehtelen, että mä oon opetellut
itse. Mä oon keksiny omat kirjaimet. Isä huokasee pitkään. 

- Ruotsien päällikkö haluaa sinut mukaan itään. Mitäs sinä siihen sanot?

- Isä, päästä minut mukaan! Ne maksavat hyvin!

- Minä kyllä tiedän mihin ruotsit täältä vievät nuoria vaaleita poikia ja tyttöjä. Olen nähnyt sen omin silmin. Myisinkö oman poikani orjaksi?

- Isä, minä olisin Egilin kirjuri, en orja.

- On minua ruotsit huiputtaneet ennenkin kaupoissa. Miksi ihmeessä Egil tarvitsee juuri sinut? Hän voi palkata ammattikirjurin vaikka Laatokanlinnassa jos sellaista tarvitsee.

- Isä, päästä minut lähtemään!

- En, Unto. Sinä jäät tänne.

Sen sanottua isä lähtee sisälle mökkiin ja mä jään potkimaan aitaa. Pitikö mun tulla tuhannen vuoden
päähän tappelemaan jonkun toisen isän kanssa? Mä en halunnu jäädä homehtumaan tähän kylään
sillä välin kun Kauko pääsisi viikinkien mukana seikkailemaan. Sitä paitsi mä oon nähnyt itteni
opetustaulussa viikinkilaivan keulassa. Mua ei ole vielä nujerrettu.

2. Kirja, Luku 11

Seuraavana päivänä huomaan, että mä en ole ainoa ruotseista kiinnostunut. Ite asiassa koko kylä
tuntuu olevan täynnä reipasta touhua. Voi olla, että kyläläisten elämä on aika yksitoikkoista ja kun
kerrankin tapahtuu jotain jännää, niin siitä pitää ottaa kaikki irti. Veikkaan, että osa on myös aidosti
helpottuneita, kun ruotsit tarvitsivat vain ruokaa ja yösijaa eivätkä tällä kertaa tulleet sotimaan. Kylän
nuoret naiset tuntuu tirskuvan ja katselevan ruotseja hyvin pitkään. Ja ihmekös tuo, onhan meren
takaa tullut sotilas jotain muuta kuin kotikylän pojat, joita ne on katelleet vuodesta toiseen. Kuitenkin
kaikkein innokkain ruotsien seuraan pyrkijä on yllättäen Kauko. Se auttaa ruotseja korjaamaan venettä
ja yrittää selvästi näyttää taitojaan ja lihaksiaan. Se näyttää ymmärtävän kohtalaisen paljon niiden
puheesta tai ainakin se esittää ymmärtävänsä. Osaa se jotain sanoakin. Erityisen tyytyväiseltä Kauko
näyttää, kun se saa porukan räjähtämään nauruun. Mä en tiedä, nauraako ne Kaukon jutulle vai
Kaukolle. 

Illalla mulla on mahdollisuus kysyä Kaukolta, miksi se niin kovasti tuppaa ruotsien seuraan.

- Tiedätkös, minne ruotsien vene on matkalla? Kauko kysyy multa.

- Kai ne on johonkin menossa tekemään kauppaa.

- Ruotsit kulkee näitä rantoja pitkin itään. Siellä jossakin on Laatokanlinna. Siellä ne vaihtaa tavaransa idästä ja etelästä tulevaan tavaraan ja hopeaan. Sinun isäsi on ollut sellaisella retkellä mukana. Siksi se puhuu ruotsien kieltä.

- Miten tämä liittyy sinuun?

- Luuletko, että minä ajattelin elää koko elämäni tässä kyläpahasessa? Ruotseilta puuttuu kaksi miestä ja aivan varmasti he tarvitsevat jonkun paikallisen, joka tuntee lähivedet. Olen sitä paitsi vahva soutaja. Minä aion lähteä ruotsien mukaan näkemään vähän maailmaa. Ja saatanpa ansaita siinä samassa vähän rahaakin.

- Mutta ottaako ne sinut?

- Onko täällä muka muita halukkaita?

- Minä voisin lähteä myös, multa lipsahtaa vahingossa.

Kauko räjähtää nauramaan. Se yrittää sanoa jotain, mutta ei naurultansa pysty. Mua alkaa
ärsyttämään sen tyrskiminen ja mä jätän se yksin. Pännii koko Kauko, vaikka ilman tuota
naurukohtausta se vaikuttaa ihan reilulta. Toisaalta mä ymmärrän sitä. Miten mä muka voisin auttaa
ruotseja? Mä en tunne lähivesiä, mä en jaksaisi soutaa eikä musta olisi taistelijaksi jos tulisi tiukka
paikka. Pentele.

Seuraavan päivän iltana ruotsit haluaa järjestää suuren kokoontumisen. Kaikki kyläläiset ja ruotsit kerääntyy suuren nuotion ympärille. Niiden johtaja puhuu ja mun isä tulkkaa, kun kaikki ei ymmärrä ruotsien kieltä. Aluksi johtaja kertoo olevansa Egil Holgerinpoika. Hän sanoo kiittävänsä koko kylää kun he auttoivat pulaan joutunutta venettä. Hän toivoo, että ylijumala Odin suo kylälle onnea tästä eteenpäin. Ruotsit olisivat mielellään viipyneet vielä pidempään, mutta heillä on kiire päästä eteenpäin. Kahden hukkuneen miehen tilalle tarvitsevat välttämättä ainakin yhden miehen, joka osaisi johdattaa heitä vähän matkaa itään, kunnes parempi luotsi löytyisi. Kauko astuu heti esiin ja sanoo olevansa halukas lähtemään mukaan. Kyläläisten keskuudessa käy kohahdus ja ruotsit karjaisee tyytyväisinä. Egil Holgerinpoika mätkäisee Kaukoa reilusti selkään ja toivottaa hänet tervetulleeksi mukaan. Kauko säteilee ylpeydestä. Kokoontuminen on yhtäkkiä ohi. Ruotsit ja Kauko lähtee valmistelemaan lähtöä ja muut menee koteihinsa.

Mä painelen sisään meidän mökkiin. En halua nähdä Kaukon omahyväistä ilmettä enää tänä iltana. Äiti on huomannu, että mua harmitti joku asia rajusti ja tulee silittelemään mun hiuksia kun murjotan olkipatjan päällä. Se tuntuu oikeestaan tosi hyvältä. Äiti ei kysele mitään, silittää vaan ja hyräilee jotain omaa lauluaan.

2. Kirja, Luku 10

Me saavutaan kotikylään. Isä on antanu torvellaan jonkin merkin, mikä varmaan tarkottaa “vaara ohi”,
sillä kylässä ei oo hirveä paniikki päällä. Mäkin uskallan hiipiä muiden meikäläisten joukkoon. Kaukoa
ei näy, veikkaan että se on jossakin lähellä muutaman muun miehen kanssa. Ehkä ne on jousien
kanssa valmiina, jos rähinä syttyy. Ainakin mä toivon niin. Isä, ne kaksi muuta meidän kylän miestä ja
ruotsit nousee kaikki veneistä rannalle. Mä lasken, että ruotseja on yhdeksäntoista. Ne on jotenkin
väsyneitä ja raihnasia, niiden vaatteet on märkiä ja kun katon tarkemmin venettä, mä huomaan, että
se on ottanu osumaa ihan kunnolla. Sit mä älyän. Ne on olleet merellä kun myrsky on raivonnu eilen.
Ilmankos niitä ei huvita tapella. Isä kertoo kaikille kyläläisille tilanteen kuuluvalla äänellä.

- Ruotsien vene joutui eilen myrskyyn. He menettivät kaksi miestä ja osan lastista. Toinen hukkuneista oli Oolannista matkaan otettu luotsi, ja he eksyivät suunnasta ilman häntä. Ruotsit pyytävät, että he saisivat levähtää muutaman päivän meidän luona. Ruuasta ja majapaikasta maksetaan hyvä korvaus. Ehdotan, että hyväksytään ehdotus, muuten he saattavat ottaa väkisin sen mitä tarvitsevat. Tappelussa me emme heille pärjää.

Kyläläiset mutisee hyväksyvästi. Mitä me muutakaan voidaan? Melkein kahdenkymmenen miehen ruokkiminen ja majottaminen ei oo varmaan pikkujuttu, mut kai siitä selvitään. Isä komentaa mut heti tyhjentämään riihen meidän tavaroista, sinne mahtuu nukkumaan seitsemän vierasta. Loput menee kahteen muuhun riiheen. Loppuilta kuluu nopeesti, kun mä, ja kylän naiset etitään ja kannetaan ruokaa ruotseille. Mua vieraat miehet kiehtoo. Mä ymmärrän vähän niiden puhetta. Kai Unto on osannu sitä, sillä mun ruotsin kielen taito ei kehittyny kutosluokalla kovin pitkälle. Kun kaikki hommat on tehty, mulla on aikaa katella niiden venettä tarkemmin. Niiden vartiomies ei oo kovin äkänen. Ruotsit on kantanu kaiken mahdollisen mukanaan riihiin. Veneen keulassa on sellanen koristeellinen lohikäärmeen pää. Veneessä on pitkät airot ja masto, jonka voi ottaa pois. Liian monta vihjettä jopa mulle: pahus vaan, ruotsien on pakko olla viikinkejä! Mä oon siirtyny jotain tuhat vuotta ajassa taaksepäin, sen verran mä oon ollu hissan tunnilla hereillä. Sitä paitsi, mä muistan sen opetustaulun. Mun pärstä oli siinä viikinkiveneessä. Tai siis ainakin täydellisen samannäkösen pojan naamataulu. 

Kun mä meen makaamaan mun olkipatjalle, mä huomaan, että en oo ajatellu Juliaa ja Emiliä juuri ollenkaan mun aikahypyn jälkeen. Nyt se koko paska kaatuu hyökynä mun päälle. Mä itken hiljaa pitkän aikaa. Just nyt mä en tunne niin paljon vihaa, lähinnä vaan surua ja tyhjyyttä. Miten mä voin enää koskaan palata takasin? Haluanko mä palata? Millasen sirkuksen Unto saa aikaan nykyajassa? Muthan suljetaan johonkin laitokseen jos mä edes palaan tältä reissulta. Vähän mun omatunto kolkuttaa kun mä ajattelen Untoa ja miten kusessa sen täytyy tällä hetkellä olla. Sehän on tärähtäny suoraan liikkavarastosta keskelle discoa. Miten sen pää on kestäny sen kaiken? Mä kieriskelen oljissa, itsesäälissä ja häpeässä, kunnes uni voittaa ja nukun sikeesti aamuun asti.