2. Kirja, Luku 14

Seuraavat päivät oli hyvin yksitoikkoisia. Kauko opasti alkumatkan Rosalaan saakka ja sai siitä isot
kiitokset ihan aiheesta. Rosalassa mä mietin, että jääkö tai jätetäänkö Kauko siellä pois, kun siitä
eteenpäin tarvittiin uusi luotsi. Kaukolla kävi kuitenkin tuuri. Ainut luotsi, joka oli saatavilla, oli
selkävaivainen ukko, joka ei pystyny soutamaan. Tuuli ei tuntunu nousevan sitten millään, vaikka
Rosalassa sitä odotettiin muutaman päivän ajan. Mua huvitti suuresti, kun Egil yritti löytää suomalaista
tietäjää, joka olis myynyt meille tuulta. Moni kieltäytyi sanomalla, että nyt sitä ei ollu myynnissä. Yksi
äijä kuitenkin yritti. Sellanen iso säkki oli suljettu monella solmulla ja se availi niitä sitä mukaa kun Egil
latoi sille hopeaa kouraan. Äijä yritti sopottaa jotain loitsuja tuulen nostattamiseksi, mutta mitään ei
tapahtunu. Viimesen solmun jälkeen sen ilme muuttui avuttomaksi ja Egil tarrasi sitä kurkusta, kunnes
se antoi hopeat takaisin. Fiksummat tietäjät näki varmaan jo kokemuksesta, että nyt oli pitkä hellejakso
menossa ja tuulta ei olis tiedossa pitkään aikaan. Siksi ne ei suostuneet tuulta myymään. Lopulta Egil
kyllästy odottamiseen ja me jatkettiin matkaa soutamalla. Miehistöä se harmitti, mutta Egil oli varmaan
huomannu, että pitkään samassa paikassa oleminen ei ollu hyvästä. Miehille alkoi olut maistua liian
hyvin. Siitä olis varmaan pidemmän päälle seurannu kaikenlaista kärhämää. 

Päivät oli siis tosi tyyniä ja kuumia. Purjetta ei edes yritetty nostaa. Mulla oli kuitenkin paljon ihmettelemistä ja opeteltavaa. Me istuttiin Egilin kanssa veneen perässä, Egil piti kiinni peräsimestä ja opetti mulle ruotsien kieltä. Kun mulla ei ollu muuta tekemistä ja hirveä into oppia, niin mä nappasin opetuksesta kiinni yhtä hanakasti kuin Kauko oluttuopista. Joskus mulle tuli mieleen ihan vahingossa, että olispa Emil täällä. Se osaisi tän varmasti paljon paremmin, kun sehän oli puoliksi ruotsinkielinen. Sit mahassa kouraisi muisto mun viimesestä illasta 2000-luvulla ja mä ajattelin, että Emilin oli parempi pysyä tuhannen vuoden päässä musta.

Mä huomasin, että Egil oli porukan ehdoton johtaja, vaikka kyllä sillekin toiset saattoi piruilla ainakin jossakin asiassa. Egiliä saatettiin kutsua myös sanalla drottin. Se tapahtui jotenkin juhlallisissa tai tärkeissä asioissa. Aina kun me rantauduttiin, Egil oli se, joka puhui ja päätti asioista muiden ihmisten edessä. Omalla porukalla oli sit vähän rennompaa. Kukaan ei silti tosissaan haastanu Egiliä ja sillä oli aina viimenen sana.

Samanlaiset päivät seurasi toisiaan, eikä mulla ole niistä paljoo kertomista. Soutamista tunti toisensa jälkeen. Välillä rantauduttiin ja syötiin yksinkertaisia eväitä. Leipää, puuroa, nauriita ja kuivattua kalaa, joskus lihaa tai kalaa. Rosalasta lähdön jälkeen Kauko alkoi muuttua mulle ystävällisemmäksi. Me juteltiin silloin tällöin illalla ennen nukahtamista. Kauko tiesi jonkin verran ruotsien retkistä. Se sanoi ihmettelevänsä yhtä asiaa. Egil oli sanonu menevänsä itään kaupantekoon. Meidän pitkävene oli kuitenkin sotimiseen ja nopeaan liikkumiseen tarkotettu. Kauppiaat kulki yleensä hitaammilla knarreilla, joihin sai enemmän tavaraa. Kauko mietti, että ehkä ruotseilla oli ollu mukana jotain melko kevyttä ja pientä myytävää. Toisaalta kevyttä ja pientä lastia ei helposti pudottanut kovassakaan myrskyssä, niin kuin Egil oli väittänyt. Kauko varotti mua, että tästä asiasta ei saanu missään tapauksessa kysyä mitään Egililtä. Se ei kuulunu meille ja meidän piti olla tyytyväisiä, että saatiin ylipäänsä olla mukana. Kauko tiesi, että ruotsit kävi myös orjakauppaa ja jos me oltaisiin liian uteliaita, niin meidät myytäisiin tuossa tuokiossa. 

Kerran mä istuin yksin rantakivellä, kun toiset oli jo nukkumassa. Soutaminen oli raskasta puuhaa ja soutumiesten ei tarvinnu paljoo odotella unta iltaisin. Mulle tuli yhtäkkiä hirveä koti-ikävä. Mä ajattelin äitiä, isää ja siskoja. Mitähän niille kuului? Mitä ne ajatteli, kun ne oli varmasti huomanneet, että Juliuksella ei taaskaan ole kaikki intiaanit kanootissa? Unto oli varmaan suunnilleen yhtä pihalla kaikesta kuin mitä Marcus Julius oli ollu. Sit tietysti tuli mieleen ne kaksi ääliötä. Mä ajattelin Juliaa, sen hymyä ja pehmosta kättä, sen naurua ja hiuksia miten ne heilahti kun se laittoi niitä ponnarille. Sit mä näin muun silmieni edessä Emilin omahyväisen ilmeen ja ajattelin, miten se imutteli Julian kanssa. Mun kädet puristui nyrkkiin ja mä en voinu estää kyyneleiden tuloa. Sit mä kuulin mun takaa, kun joku lähestyi. Se oli Egil. Se istui mun viereen ja varmasti huomasi, että mulla oli vähän heikko hetki.

- Mitäs sinä täällä istut? Eikö uni tule?

- Ei.

- Onko koti-ikävä?

- Vähän.

- Äitiäkö ikävöit?

- En.

- Jäikö sinulla joku tyttö kotiin?

- No ei oikeastaan. Tai minulla oli tyttö, mutta tyttö ei ollut minun.

Egil naurahti hiljaa laittoi käden mun olalle.

- Ymmärrän. Varmaan puolet minun miehistä on mukana siksi, että heillä on naishuolia kotipuolessa. Yksi on rakastunut veljensä vaimoon. Toinen taas vietteli erään mahtimiehen vaimon ja on paossa miehen vihaa. Kolmas on katsellut samaa naista jo vuosia, mutta ei saa häntä itselleen. Jokaisella on oma tarinansa.

- Entä sinä?

- Minulla on kotona vaimo ja kaksi poikaa. 

Egil kuulosti ylpeältä ja vähän surulliselta.

- Miksi olet sitten täällä?

- Olen idässä kuninkaan asialla.

- Kuka sinun kuninkaasi on?

- Björn Eriksson.

Egil sanoi kuninkaan nimen juhlallisesti. Mä en uskaltanut kysyä enempää Egilin tehtävästä, enkä
määränpäästä. Siksi mä olin vain hiljaa.

- Sinä olet pärjännyt hienosti meidän mukana. 

- Kiitos.

- Minä tarvitsen sinun kirjoitustaitoa, kun saavumme Laatokanlinnaan.

- Olen valmis.

- Mennään nukkumaan. Luotsi sanoo, että huomenna aamulla saavumme meren pohjukkaan ja pääsemme joelle.