1. Kirja, 1. Osa, Luku 13

Mä oon tullut siihen tulokseen, että ainoa tapa millä mä saan Emilin täysin vakuuttuneeksi mun tarinasta
on se, että sekin käy antiikin Roomassa. Liikkavarastoon me päästään kahdestaan aika helposti. Sen
verran Emil voi auttaa mua mun todistelussa. Onhan meillä liikan tunteja melko usein ja varastosta pitää
aina hakea tavaraa. On vaan hemmetin vaikeaa tietää, milloin te olette kellarissa yhtä aikaa. Mä toivon,
että sulla on sama ongelma ja sä viet Gaius Emiliusta kellariin niin usein kuin voit. Sä olet luultavasti
kertonut Gaiukselle sun vierailusta täällä. Mä näen jo etukäteen sen kyllästyneen ilmeen sekä Emilin että
Gaiuksen kasvoilla, kun me yritetään selittää, miksi nurkkaan tai kellariin pitää taas kerran mennä. Kyllä
hullulla on halvat huvit.       

Tässä vaiheessa olisi varmaan hyvä sopia käytännön asioista. Miten me toimitaan, jos siirtyminen
Roomaan ja tänne tapahtuu taas uudelleen. Ensinnäkin mä jätän joka aamu tämän päiväkirjan mun
tyynyni alle. Sä löydät tän takuulla. Mä luotan mun perheeseen sen verran, että ne ei tongi mun tavaroita
ja vaikka ne löytäisi tämän, ne ei lukisi. Ja vielä, kun mä olen antiikissa ja sä täällä niin se on aika pieni
ongelma, jos mun perhe lukee mun päiväkirjan. Sä tarviit kuitenkin kaiken mahdollisen avun. Yritä
kuitenkin pitää tää salassa. Kirjota tähän perään jotain selostusta siitä, mitä täällä on tapahtunut.
Mäkin jätän sulle jotain muistiinpanoja sun huoneeseen.

Menkää Gaiuksen kanssa liikuntavaraston nurkkaan jokaisena koulupäivänä tasan kello 12.00. Niin
mekin tehdään Roomassa. Mulla ei ole siellä kelloa, mutta keskipäivä on helpointa tunnistaa auringon
avulla. Tietenkään me kaikki ei välttämättä onnistuta menemään siirtopaikkaan samana päivänä yhtä
aikaa, mutta jos yritetään, niin joku päivä se onnistuu. Mä haluan käydä lyhyesti antiikissa, vakuuttaa
mun parhaan ystäväni siitä, että mun kaikki muumit on laaksossa ja voivat vielä lisäksi ihan helvetin
paljon paksummin kuin koskaan. Sitten kun luokan jätkät aukoo seuraavan kerran päätään me
annetaan niille Emilin kanssa sellainen löylytys, että joka ikinen alkuperäinen tubevideo poistuu netistä
yhtä nopeesti kuin yläkoululainen torilta kun poliisi ratsaa reppuja kevätjuhlapäivänä. Mä ja mun
ylivertanen ystävä. Tai sitten me hymyillään vaan vinosti ja tuumataan, että antaa pikkupoikien nillittää.  

Mun ei varmaan tarvii korostaa, että yrittäkää nyt herranjumala ottaa muilta mallia siitä, miten täällä
käyttäydytään. Mä en halua siivota samanlaista sotkua kuin mitä sun puuhasteluista oli jäänyt tänne
meidän ekan reissun jälkeen.

Toivottavasti sä olet lukenut tämän kaiken. Mä olen pahoillani, että tästä tuli näin pitkä.

1. Kirja, 1. Osa, Luku 12

Nyt kun mä olen kirjottanut tähän suunnilleen joka ikisen salaisuuden, jota mulla on, mua rupesi
hirvittämään. Kuka sä olet ja kuka mä olen? Miten on mahdollista että meidän mielet vaihtoi paikkoja,
mutta ruumiit ei? Tai siis mistä mä tiedän matkustiko mun iho- ja lihassolut myös Roomaan mun
ajatusten mukana? Ainakin musta tuntui, että mä olin ihan sama poika joka ikistä pahanhajuista
perskarvaa myöten. Mites mun aivot? Eikö kaikki mun muistot ja kaikki mitä mä tunnen ole mun aivoissa?
Vähän niin kuin tietokoneen kovalevyllä. Jos meidän kehot säilyi ja mielet vaihtoi paikkaa, miten mä
ymmärsin kaiken mitä Roomassa puhuttiin? Ei taivu enää tältä Juliukselta rooman murre. Itse asiassa en
muista sanaakaan, mutta sen muistan, että ymmärsin ja puhuin sitä kuin äidinkieltä. Vaihtoiko meillä
paikkaa vain osa ajatuksista ja muistoista, ja osa jäi paikoilleen? Ollaanko me oikeastaan sama ihminen?
Onko Emilin ja Emiliuksen kohdalla sama homma? Ja Julian ja antiikin Julian? Oliko jokaisella ihmisellä
joku vastinpari antiikissa? Sen verran mäkin tiesin, että parituhatta vuotta sitten ihmisiä oli maapallolla
monta miljardia vähemmän kuin nyt. Ei mene parit ihan tasan.

Pyörittelin näitä päässäni niin kauan kunnes päätä alkoi särkeä. Kyllä mä mietin joka päivä sitäkin
vaihtoehtoa, että mä olin vain seonnut muutamaksi päiväksi ja mitään aikamatkaa ei koskaan
tapahtunutkaan. Mut sen ajatuksen mä suljin nopeesti pois mielestäni. Mä tiesin mitä mulle oli tapahtunut
ja pidin siitä kiinni. Se oli yksi harvoja asioita, joista mä sain voimaa silloin kun luokan äijät pani taas
kerran levyn pyörimään. Mä en ollut seonnut. 

Yhden asian mä älysin kun olin tuumaillut riittävän kauan. Me ei koskaan tulla näkemään toisiamme
kasvoista kasvoihin. Tai jos se joskus tapahtuu, sit mä olen valmis sekoamaan. Ainakin tällä hetkellä
vaikuttaa siltä, että aina silloin kun mä olen täällä, sä olet antiikissa ja toisin päin. Ehkä tätä on sen
takia helppo kirjoittaa. Tää on päiväkirja, jota yksi erikoinen tyyppi kahden tuhannen vuoden takaa
ehkä joskus lukee. Ei mun tarvii hirveästi salailla tai häpeillä mitään.

1. Kirja, 1. Osa, Luku 11

Historian tunnin lopuksi kaikki muut lähti kiireesti syömään ja opellakin taisi olla kiire omiin hommiinsa.
Me jäätiin Julian kanssa luokkaan kahdestaan. Julia kääntyi muhun päin ja katto mua silmiin. Mä en
ollutkaan koskaan aikasemmin huomannu, miten nätit ruskeet silmät sillä oli. Sen hiukset valui kivasti
olkapäille. Julia otti mua kädestä kiinni ja sanoi.

- Julius, mä uskon sua. Sä oot käynyt antiikin Roomassa. Sulla on ollu varmasti tosi rankkaa.

- No, ei tää nyt oo ollu niin hirveetä. Roomassa oli vielä kauheempaa.

- Kerro mulle siitä.

- Joku toinen kerta. Nyt mun pitää mennä.

- Julius, älä mee vielä. 

Julia tuli ihan muhun kiinni ja suuteli mua suoraan suulle.

Siihen mä heräsin. Mä olin omassa sängyssä. Mun sydän tykytti tosi kovaa. Housuissa tuntui märältä.
Ei helvetti, tuliko multa pissit housuun, mä mietin. Varsinainen ajotuksen mestari. Viimeksi näin oli
käynyt joskus eskari-ikäisenä. Se oli älyttömän noloa, vaikka kukaan ei ollutkaan näkemässä.  Mä
nousin nopeesti ylös, otin housut pois ja hain kaapista puhtaat tilalle. Märät jäi lattialle lojumaan ja mä
jatkoin unia. Aamulla mä muistin, että housut pitäis salakuljettaa pyykkiin. Otin ne lattialta mutta ne
olikin ihan kuivat, itse asiassa erikoisen rapeat. Mulle oli viime aikoina tapahtunu isompiakin ihmeitä,
mutta olin mä silti ihan puulla päähän lyöty. Vasta sitten mä älysin ja mua nolotti vieläkin enemmän
kuin yöllä. Ei siis se että mun housut ei olleetkaan kusiset vaan se, että mä en ollut älynnyt. Oli me kai
näistä puhuttu koulussa, mut mä olin varmaan silloin keskittyny johonkin tulevan näkkärinsyöntikisan
asetelmien spekulointiin. Pohjoismaiden skarpeimman jätkän pokaali näytti pahasti lipuvan mun
otteesta.    

Makasin vielä pitkään sängyssä ja mietin kaikkea tapahtunutta. Oikeestaan mulla oli ihan hyvä olo just
siinä. Olinko mä pihkassa Juliaan? Oliko se muhun? Eikö kaikki tytöt haaveillukaan Emilistä? En mä
tienny. Julia oli ainoo, joka oli sanonu jotain mun puolesta kiusaajia vastaan, mutta riittikö se
ihastumiseen? Että ei oo samanlainen mulkku kuin kaikki muut? Mä en ollu vielä ollut ihastunut
kehenkään oman ikäiseeni. Fanny Frömania ei laskettu. Ehkä mä kuitenkin kuvittelin, että
ihastumiseen tarvittaisiin jotain muutakin kuin se, että toinen ei kiusaa. Vähän sama kuin jos ajattelisi,
että makaronilaatikko ja piimä on parasta ruokaa ikinä missään, jos kaksi edellistä viikkoa on syönyt
pelkkää silakkalaatikkoa ja juonut ihanan raikasta roomalaista kaivovettä. 

Jos tää mun elämä olisi ollut Disneyn piirretty tai jenkeissä tehty nuortensarja, niin mä olisin kysynyt
seuraavana päivänä Julialta koulussa “Mikä on sun oma voimaelementtisi: tuli, vesi, maa vai ilma?”
Se olis sanonut “ilma tietenkin” ja mä olisin sanonut “Ihan totta, niin mullakin”. Me oltaisiin rakastuttu
toisiimme saman tien, juostu yhdessä koulusta kotiin, heitelty toisiamme lumipalloilla, kaaduttu
hankeen nauraen tekemään lumienkeleitä, keitetty kaakaota, maattu päät vastakkain ihan hiljaa mun
sängyllä ja piirretty sitten sydämiä toistemme selkään. Taustalla olisi soinut joku Ed Sheeranin lälly
biisi. Julian käsi olisi ollut pehmeä ja mun hymy ujo, mutta onnellinen.

Mun elämän käsikirjoittaja ei ole Disneyn Walt. Se taidan olla mä itse, enkä mä osaa kehittää noin
imeliä tarinoita. Seuraavien päivien aikana mä olin tosi huolellinen siitä, että en sanonut Julialle
sanaakaan. Se oli varmaan kaikkein selvin todiste siitä, että mä olin siihen tosi pahasti lätkässä.

1. Kirja, 1. Osa, Luku 10

Julius:

Seuraavat päivät ja viikot oli ihan helvetin vaikeita. Mä olin aluksi muutaman päivän pois koulusta. Ei ollu
kovin vaikeaa tekeytyä sairaaksi. Ensinnäkin mä olin todella väsynyt ja surullinen. Viikonlopun mä vain
lähinnä nukuin ja murjotin omassa huoneessani. Porukat oli saaneet tietää mitä koulussa oli tapahtunut
ja ne yritti muutaman kerran jutella mun kanssa. Ne puhui jotain psykologin tapaamisesta. Mä ymmärsin,
että ne halusi vain auttaa, mutta mitä mä voisin sille kertoa? Sanoa, että halusin vain järjestää vähän
hämminkiä tylsiin koulupäiviin? Tai että muhun iski tilapäinen mielenhäiriö? Vai pitäisikö pysytellä vain
tiukasti totuudessa ja kertoa siirtymisestä Roomaan. Onneksi psykologille ei järjestynyt aikaa heti, vaan
vasta parin viikon päähän. Mulla oli siis aikaa näyttää, että mä olin ihan kunnossa. Aika paljon riippui
Emilistä. Jos mä saisin Emilin mun puolelle ja uskomaan mun tarinan, mä voisin selvitä kaikesta muusta.
Se oli kuitenkin luokan mielipidejohtaja. Ei se mitenkään pomottanu tai alistanu muita, sen ei tarvinnu.
Se oli ylivoimanen muutenkin. Kaikki tytöt oli siihen lääpällään tai ainakin siltä musta vaikutti. Mä olin tosi
ylpee siitä, että mä sain olla sen paras kaveri. Yksin mä en pärjäisi. Koulussa mä yritin olla niin
tavallisesti kuin mahdollista. Ei siitä vaan tullut oikein mitään, kun jätkät alotti aina niiden samojen
juttujen pyörittämisen. Ne oli tehny mulle youtubeen oman kanavan “Rooma-Jullen seikkailut”. Sinne ne
oli ladanneet kaikki Juliuksen hölmöilyt. Videoista oli tullut aika iso meemi ja jengi tehtaili omia versioita
ruokalasta, uimahallista ja telkkarin hajottamisesta. Mä en niitä kattonut, mutta mun sisko kertoi mulle
varovasti, että pelkästään mun kolmea videota oli katottu yli kymmenentuhatta kertaa ja luvut kasvoi
koko ajan.        

        

Yhdestä asiasta mä olin positiivisesti yllättynyt. Luulin, että Julia ei olis malttanut pitää terävää kieltään
kurissa kun mun luokkalaiset tylytti meikäläistä suunnilleen päivittäin. Sille tuli monta kertaa mahdollisuus
lanata mut ihan maan rakoon ja jos mä olen rehellinen, sillä olis ollut siihen oikeus. Sen verran pahasti
mä olin sille piruillut joskus mun entisessä elämässä. Mutta se ei tehnyt sitä, ei yhden yhtä kertaa.
Yleensä se oli vaan hiljaa jos muut alotti taas kerran. Ehkä se jopa osotti, että sitä kyllästytti jo koko aihe,
pyöritti silmiään ja huokaili tylsistyneenä. Kerran koko luokka odotti luokassa historian opettajaa. Jätkät
löysi taas jonkun uuden version Juliuksen uimahallihommista. Ne kerääntyi isoksi ympyräksi luokan
takaosaan ja nauroi räkäsesti videolle. Varmaan se oli ihan helkkarin hauska. Mä yritin olla niin kuin ei
mitään, luin kirjan kappaletta ja toivoin, että ope tulis pian. Sillä tuntui kestävän ikuisuus. Meteli yltyi.
Sillon Julia alkoi huutamaan jätkille.

- Antakaa nyt jo olla! Rasittaa kun jätkät pyörittää samaa typerää läppää viikosta toiseen. Luulis että teilläkin olis elämässä välillä jotain muuta. 

Kaikki meni ihan hiljaiseksi. Sit pojat rupes viheltämään.

- Oho! Onks Julle saanu uuden ihailijan? Julia on lätkässä Juliukseen! 

- No en varmaan ole! Mä oon vaan kyllästyny tohon kiusaamiseen. Kaikki tyypit yhen kimpussa. Tosi reiluu.

- Julia ja Julle, Julia ja Julle!

Ope tuli luokkaan ja kaikki meni omille paikoilleen. Mä olin niin yllättyny, että en osannu aluksi sanoo tai
tehdä mitään. Edes Emil ei ollu puolustanu mua oikeestaan kertaakaan näinä päivinä. Se oli ollu ihan
teflonia. Juliaa olisin veikannu viimeseks jos olisi pitäny arvata, kuka sanoisi jotain mun puolesta. Mä
repäsin mun vihkosta palan ja kirjotin siihen “Kiitti”. Mä liu’utin kättä varovasti Julian pulpetille, nostin
käden jolloin lappu jäi siihen. Meni hetki ennen kun se huomasi lapun. Se käänsi lapun ympäri ja kirjotti
siihen “Eipä kestä”, ja siirsi sen mun puolelle. Mä katoin varovasti Juliaa ja hymyilin vähän. En ole varma,
mut ehkä se hymyili takaisin. Tai ainakin se katto mua nopeesti silmiin, eikä irvistäny tai näyttäny kieltä.
Ne oli kuitenkin ne ilmeet, joilla me oli kommunikoitu siitä asti kun mä muistin. Mä otin lapun ja panin sen
penaaliin. Ekaa kertaa pitkään aikaan koko mun elämä ei tuntunut ihan paskalta.

1. Kirja, 1. Osa, Luku 9

Emil:

Jos sun kaveri on yhtäkkiä ihan kahjo, siis niin ääliö kuin vaan voi olla, niin mitä sä teet? Pystyisit sä
jatkaa ihan niin kun mitään ei ois tapahtunu? Tsemppaisit sä vaan sitä ja ajattelisit että kyllä se siitä
muuttuu takasin? Vai jättäisit sä sen yksin selviytymään? Pelastaisit oman nahkasi? Mä en just nyt tiedä,
mitä mä teen Juliuksen kanssa. 

Toissapäivänä Juliukselle tapahtu jotain liikkatunnin aikana. Se meni hakeen jotain kamaa varastosta ja
tuli sieltä ulos niin kuin se olis nähny aaveen. Se ymmärsi selvästi puhetta, mutta ei sen liikkatunnista
tullu mitään. Julius istu vaan nurkassa ja mutisi jotain omiaan. Mä olin varma, että se pelleili. Sitä ei
nyt jostakin syystä kiinnostanu yhtään ja se päätti vähän hämmentää. Liikkaope oli jo lähettämässä
sitä kotiin, mutta Julius sano, et se on kunnossa. Selvästi se pelkäs opea, sillä se skarppas heti kun
ope meni sen luo.

Me mentiin syömään. Julius jatko sitä roolin vetämistä ihan täysillä. Se otti perunoita ja lihapullia pelkälle
tarjottimelle ja söi niitä sormilla. Jengi katto sitä sen touhua ja aika moni kuvasi. Ruokavalvoja heitti
Juliuksen ulos ruokalasta enkä yhtään ihmettele. Viimenen niitti oli kun se jätti tarjottimen pöytään ja
sano, että orja siivoaa sen. Mä mietin, että hyvin se vetää. Silleen, että kun nyt perseillään niin
perseillään ihan kunnolla. Julius joutu rehtorin puhutteluun, mutta tuli vielä viimeselle tunnille. Se meni
joten kuten, vissiin se osasi vähän varoa. Mä ihmettelin kun kysyin siltä, että mitä rehtorin luona tapahtu.
Se sano jotenkin vähättelevästi, että siellä vaan puhuttiin, ei edes lyöty yhtään kertaa.  

Me lähettiin kävelemään kotiin. Jake ja Oskari tuli meidän mukana. Jake oli ihan fiiliksissä Juliuksen
pelleilystä ruokalassa. Se ei ite olis uskaltanu tehdä mitään vastaavaa. Oskari näytti videon, jonka se oli
kuvannu. Kun Julius katto sitä, niin yhtäkkiä se heitti Oskarin luurin maahan. Oskari suuttu enkä ihmettele
miks. Juliuskin oli valmis tappelemaan, mutta Jake ja mä saatiin erotettua ne. Onneksi puhelin säily
ehjänä. Me mentiin mun luo pelaamaan CS:ää. Oltiin vasta alotettu kun Julius sai jonkun raivokohtauksen
ja se hyökkäsi meidän telkkarin kimppuun. Se potki sen ja mun pleikan siinä samalla ihan mäsäksi. Jake
ja Oskari kuvasi kaiken. Porukalla me saatiin Julius rauhottumaan. Mä soitin sen äidille ja se tuli
hakemaan sitä kotiin. Mua otti päähän ihan sikana. Koulupelleilyt mä vielä ehkä ymmärsin, mut tää oli
liikaa. Se oli oikeesti seonnu. 

Seuraavana päivänä oli uintia. Meillä on tavallisesti liikuntaa keskiviikkona ja perjantaina, mutta
uintivuoro oli järjestyny nyt torstaille. Uinnit meni aika tavallisesti. Tytöt lähti ekaks takaisin suihkuun kun
niillä kestää aina kauemmin. Sit Juliuskin halus mennä kun sille tuli kylmä. Se meni tyttöjen perässä
niiden puolelle. Sieltä alkoi kuulumaan ihan hirvee kiljunta. Vähän ajan päästä Julius juoksi sieltä
munasillaan hallin puolelle takasin. Jätkät nauro sille vedet silmissä. Tytöt tuli kahvion puolelle aivan
hiilenä. Aika moni oli kuvannu sitä kaaosta, kirkumista ja Juliuksen poukkoilua kun se yritti löytää oikeeta
ovea ulos.

Me puhuttiin uimahallireissusta luokassa open kanssa. Julius yritti puolustautua jotenkin niin, että
Roomassa kaikki on kylpylässä alasti ja pukuhuoneet on yhteiset. Se kuulosti huonoimmalta selitykseltä
ikinä. Koko luokka nauroi sille ja openkin oli vaikeeta pysyä vakavana. Juliuksen toilailuista kuvatut videot
lähti nopeesti kiertämään whatsapissa. Luokan jätkät teki myös sille oman tubekanavan. Kun niitä
videoita katto, niin sen touhu näytti ihan suoraan jostain leffasta. Joko se oli ihan jäätävän hyvä näyttelijä
tai sitten umpihullu. Mä veikkaisin jälkimmäistä. 

Nyt se sitten yhtäkkiä oli taas ihan normaali. Tai en mä tiedä. Onko normaalia väittää, että on siirtyny
yhtäkkiä Roomaan 2000 vuotta ajassa taaksepäin? Sillä on ihan sikapitkät tarinat mitä sille on muka
Roomassa tapahtunu. Mä ihmettelen sen mielikuvitusta, mistä se repii kaiken tuon? Ehkä se on lukenu
liikaa jotain Narniaa tai kattonu Doctor Whota. Nyt se ei onneks ainakaan enää riehu tai tee mitään
friikkiä. Silti mä en halua nyt olla Juliuksen kanssa paljoo tekemisissä. Se saa ite selvittää sen sotkut ja
kärsiä seurauksista. Onneks niiden porukat korvaa meille pleikan ja telkkarin.

1. Kirja, 1. Osa, Luku 8

Liikuntavarasto. Tutut vanhat rojut ja lähempänä ovea pallot, mailat, liivit ja kartiot. Mä en voinut uskoa,
että se oli totta. Säkin oot varmasti monta kertaa nähny hirveetä painajaista ja tiedät sen tunteen kun
heräät tutussa paikassa ja tajuat, että kaikki on hyvin. Se oli vain unta. Mä olin niin helpottunut, että en
hetkeen tehny muuta kuin istuin lattialla ja huohotin. Sit tuli itku. Mä koskettelin mun tuttuja vaatteita ja
tavaroita ympärilläni. Halusin varmistua, että ne kaikki oli varmasti siinä. Hetken kaikki oli niin hyvin kuin
vain voi olla. Sit alkoi oikeestaan uus painajainen.

Ovi aukesi ja Pete, yks poika meidän luokalta kurkkasi sisään.

- Julius, tuu nyt, mitä sä täällä kuppaat?

Sit se huomas, että mä itkin lattialla.

- Ope hei, Julius on romahtanu. Se vetistelee täällä.

Meidän liikunnan ope tuli varastoon. Se on ihan hyvä tyyppi, joskus vähän karski, mut ihan ok kuitenki.

- Mikäs sulla on?

- En mä tiedä.

- Haluut sä olla hetken rauhassa? Tuut sitten kohta jatkaa tuntia.

- Okei, kyllä mä kohta pärjään.

Mä istuin ja rauhotuin. Oliko täällä kulunut aika samalla kun mä olin Roomassa? Mulla oli liikkakamat
päällä, joten en voinu kattoo puhelimesta mikä päivä tänään oli. Mun pitäis ekaks selvittää se. Sit mä
mietin, et mä haluun puhua Emilin kanssa rauhassa ja kahestaan. Mä nousin ylös ja menin liikkasaliin.

- Ope, voinko käydä vessassa.

- Ole hyvä.

Mä menin pukkariin ja etin mun kamat. Puhelin löytyi onneksi nopeesti. Tänään oli perjantai 8.3.2019.
Eli aika oli kulunu täällä samaa tahtia kuin Roomassa. Nyt vaan liikkatunti nopeesti alta pois ja sit Emilin
juttusille. Mä menin saliin ja liityin korispeliin. Toiset katto mua vähän oudosti, mutta kukaan ei sanonu
mitään. Jotkut supatteli ja osotteli mua, mut mä en välittäny. Tunti oli ohi melko pian.

- No niin pojat, hyvää tekemistä tänään. Ei muuta kuin hyvää viikonloppua!

Pukkarissa oli perusmeininki. Kun ope oli lähteny, niin läppä alkoi lentämään vähän räväkämmin. Mut
jotain oli pahasti pielessä.

- Julius hei, käyt sä tänään suihkussa tyttöjen puolella?

Oskari oli yks rasittavimmista tyypeistä meidän luokalla. Muut nauroi erikoisen kovaa.

- Julius, mitä sä siellä varastossa puuhasit? Pidit sä vähän omaa kivaa sun vehkeiden kanssa?

- Sit tuli itku kun peli ei toiminu?

Mitä ihmettä tää oli? Ei mulle yleensä piruiltu juuri ollenkaan. Tai ihan saman verran kuin kaikille muillekin.
Mä en sanonu mitään.

- Kuka tulee meille pelaamaan? Muut voi tulla paitsi Julius. Mä en haluu et sä rikot munkin pleikan. Oot sä jo ostanu Emilille uuden?

- Onko poliisi jo soitellu?

- Joko se nimenvaihdos on selvä, Markus Julius?

Pahat aavistukset kasvoi mun sisällä sitä mukaa kun poikien nälviminen jatkui. Mä katoin Emiliä.
Yleensä se olis puolustanut mua ja me oltais yhdessä pantu porukka hiljaseks muutamalla terävällä
heitolla takasin. Oltais me pärjätty tappelussakin ainakin meidän luokan jätkille. Nyt se vaan istu hiljaa,
ei nauranu muiden mukana, mut ei kyllä tehnyt elettäkään mun puolesta. Mä olin saanu onneksi kamat
vaihdettua ja pääsin lähtemään. 

- Turpa kiinni, ääliöt. Mä lähen kotiin.

- Eli Roomaan vai? Hyvää matkaa!

Muut jäi hekottamaan Jaken viimeselle kommentille. Mä en jäänyt kuuntelemaan. Kävelin tosi nopeesti
kotiin päin. Paluusta aiheutunut onnen huuma oli haihtunu tosi nopeesti. Toisaalta olin mä edelleen
huojentunut. Oli vaan niin siistiä kävellä tuttuja reittejä kotiin, tuntea joka ikinen paikka, tietää, että mä
oon ihan turvassa. Mä halusin tosi kovasti nähdä mun porukat. Olihan niillä kaikki hyvin? Mä tiesin, että
mulla olis pari tuntia omaa aikaa kotona ennen kuin muut alkaisi valua kotiin. Onneksi oli perjantai ja
viikonloppu alkamassa. Mä saisin vähän selvitettyä asioita. Mun pitäis saada heti yhteys Emiliin. Mä otin
puhelimen taskusta ja soitin sille. Ei vastausta. Mä laitoin viestin. Ei mitään. Mä laitoin viis viestiä
peräkkäin. Viimenen oli jo aika epätoivoinen: “Vastaa mulle! Mun on pakko saada puhuu sun kaa.
VASTAA!” Ei mitään. Hemmetti. Mitä täällä oli tapahtunu parin viimesen päivän aikana? Kun mä pääsin
kotiin ja omaan huoneeseen, mä tunsin oloni niin väsyneeksi, että vaan heittäydyin sänkyyn ja nukahdin
melkein heti. 

Heräsin siihen kun mun huoneen oveen koputettiin ja hetken päästä sisään tuli äiti. Mä nousin heti ylös
ja halasin sitä varmaan kovempaa ja pidempään kuin koskaan aikasemmin. Äiti ei sanonu aluksi mitään,
silitti vaan mun selkää ja oli siinä.

- Julius, sulla on tainnu olla aika rankka viikko. 

- Voi kun tietäisit edes puolet. 

- Meidän pitäis puhua ihan rauhassa. Koulusta soitettiin mulle tänään. Sä olet ollut aika kummallinen. Se Emilinkin juttu pitäis selvittää.

-Voidaanko puhua illalla. Mä haluaisin nähdä Emiliä. Mun pitäis lähtee sen luokse.

- Tule kahdeksaan mennessä kotiin. Jutellaan sitten. Ja muista olla ihan rauhassa.

Mun pahat aavistukset kasvoi samalla kun mä kävelin Emilin äidille päin. Miksi Emil ei vastannut mulle,
kun yleensä se reagoi heti? Soitin ovikelloa ja kokeilin ovea. Lukossa. Sisällä kuitenkin paloi valo, joten
mä soitin uudelleen. Ei mitään. Mä lähdin kiertämään taloa Emilin huoneen ikkunan taakse. Kurkistin
ikkunasta sisään ja näin kun Emil makaili sängyllä ja näpräsi puhelinta. Mä koputin ikkunaan ja se
huomas mut. Se ei tehty elettäkään, että olis tullu avaamaan oven. Mä koputin lujempaa. Se nousi
sentään ylös ja tuli ikkunan taakse.

- Emil, mitä ihmettä? Avaa ovi!

- Mitä sä haluat? 

- Puhua sun kanssa. Tää on tosi tärkeetä.

- Mulla ei ole sulle paljon sanottavaa.

- Kuuntele. Mä tiedän, että mä olen ollut pari viimestä päivää tosi kummallinen. Mä olen tehny jotain ihan päätöntä. Mut mä voin selittää kaiken. Pliis, mä pyydän. Tuu ulos ja anna mun kertoo. Sit sä voit päättää uskotko mua vai et.

Emil puisteli päätään, mutta lähti kuitenkin ulko-ovelle päin. Mä kiersin etuovelle ja Emil tuli ulos. 

- Lähetään kävelemään. On helpompi puhuu.

1. Kirja, 1. Osa, Luku 7

- Stefanus, mitä ihmettä sinä täällä teet? Mä ehdin sanoa, ennen kuin sauva olis halkaissut mun kalloni. Stefanus laski sauvansa ja nosti sormensa huulilleen. Se veti hyllyn takaisin paikoilleen ja alkoi selittää mulle kuiskaamalla.
- Isäsi ja äitisi tietävät tästä, mutta siskosi ei. Mitä vähemmän tiedät, sitä parempi. Nyt sinun täytyy mennä pois täältä.

Annoin katseeni kiertää nopeesti huoneessa ja huomasin, että tilassa oli pieni pöytä ja tuoli. Pöydällä
oli sammutettu lyhty, papyruskääröjä ja kirjoitusvälineet. Pöydän vieressä oli makuulaveri. Laverin
taakse seinälle oli ripustettu iso säkkikangas.  

- Miksi täällä on niin paljon kääröjä? Osaatko sinä kirjoittaa?

Mä olin aina luullut, että Stefanuksen vahvuudet oli enemmän niskan ala- kuin yläpuolella. Se näytti
nimittäin ihan sellaselta isolta mutta tyhmältä henkivartijalta. Stefanus otti ylpeen ilmeen naamalleen ja
sanoi aika närkästyneesti.

- Ennen orjaksi joutumista omistin gladiaattorikoulun Alexandriassa. Et varmaan usko, mutta siinä hommassa sain heiluttaa enemmän sulkakynää kuin miekkaa. Te roomalaiset unohdatte helposti, mistä teidän sivistys on lähtöisin.

Mä en tienny, että roomalaiset olis erityisen lesoa porukkaa.

- Anteeksi. Mutta mitä sinä kirjoitat?

- Se ei ole sinun asiasi. Nyt sinun on lähdettävä. 

- Jäätkö sinä tänne? Miten täällä riittää ilma?

- Katosta menee kaksi putkea keittiöön. Kyllä minä pärjään, älä minusta huoli.

Stefanus alkoi siirtää hyllyä, jotta mä pääsisin pois. Mä huomasin, että lattialle oli pudonnu pari
papyrusliuskaa. Kumarruin nopeesti ja sujautin ne kainalooni. Oli niin pimeetä, että Stefanus ei
huomannu mitään.   

Stefanus auttoi mut kellarin puolelle. Kun olin saanu hyllyn takaisin paikoilleen, mä vilkaisin papyruksia,
jotka oli edelleen mun kainalossa. Niihin oli tullut varmaan kirjoitusvirhe tai papyrus oli huonoa, kun ne
oli hylätty. Yhdessä luki “Paavalin kirje Rooman seurakunnalle” ja sitten pienellä tekstillä jotain mitä en
jaksanut lukea. Toisessa oli isolla iskulauseen näköisiä otsikoita “Loppu keisarivallalle! Tasavalta takaisin!
Kuolema keisari Nerolle”. Molempien papyruksien kääntöpuolella oli listoja, jossa oli paljon nimiä,
numeroita, päivämääriä ja paikkakuntia. Alhaalla oli mun isän nimikirjoitus Titus Julius Aelius.

  

Mä mietin, että tää tästä vielä puuttui. Mun isä on perustanu sananmukaisesti maanalaisen
vastarintaliikkeen ja valinnut vastustajakseen Rooman keisarin. Jotenkin mä veikkasin että jaot oli aika
epäreilut. Samassa ylhäältä alkoi kuulua kiihtynyttä puhetta. Mä en saanu sanoista selvää. Eniten
äänessä oli möreä miesääni ja isän ääni kuulu välillä väittävän vastaan. Sit äänet läheni ja mä erotin jo
sanojakin.

- On erittäin epäkohteliasta tunkeutua talooni juuri nyt kun vietämme tyttäreni hääjuhlaa. Vaadin teitä poistumaan.

- Minulla on käsky korkea-arvoiselta upseerilta. Väistykää tieltäni.

Keittiössä kolisi kun kaappeja availtiin ja astiat putoili lattialle. Sit ne huomasivat kellariluukun.

- Päällikkö, menen kellariin, mutta tarvitsen lyhdyn.

- Poikani Marcus on jo siellä. Hänellä on lyhty. Pyydän, älkää kolhiko lasta.  

Mä ehdin nopeasti varmistamaan, että kaikki tavarat oli paikoillaan. Salahuoneeseen vievä hylly näytti niin
tavalliselta kuin vain oli mahdollista. Sit mä älysin, että papyrukset oli mun kainalossa. Tuikkasin ne
nopeesti ylimmälle hyllylle ison laatikon alle. Mun sydän hakkasi varmaan kahtasataa. Jos ne huomaisi
salahuoneen tai papyrukset niin tästä tulisi rumaa jälkee. Luukku avautui ja sotilas kiipesi alas. 

- Näytä minulle valoa poika.

Sotilas tutki tarkasti hyllyjä, mut ei pudotellut ruukkuja ja pulloja lattialle. Se ei varmaan halunnut liata
jalkojaan. Me siirryttiin koko ajan lähemmäs takaseinää. Sit mies oli sen hyllyn kohdalla. Mä olin jo ihan
takaseinässä kiinni ja mietin mun vaihtoehtoja jos se huomaa salaoven. 

- Nosta lyhtyä tänne lähemmäs.

Ehdin jo tuumata, että nyt taisi meikäläisen päivät olla luetut. Mä painauduin seinää vasten. Polvet löi
loukkua ja hiki virtas selkää pitkin. Sit yhtäkkiä mä tunsin kihelmöintiä ja kutitusta mun jaloissa. Se levisi
sieltä ylemmäs. Mua pelotti niin paljon että en aluksi älynny, mitä mulle tapahtuu. Sit mä nostin mun kättä
ja lyhdyn valossa huomasin, että se sumeni. Viimenen asia mitä mä muistan tajunneeni, oli suunnaton
helpotus.