1. Kirja, 1. Osa, Luku 7

- Stefanus, mitä ihmettä sinä täällä teet? Mä ehdin sanoa, ennen kuin sauva olis halkaissut mun kalloni. Stefanus laski sauvansa ja nosti sormensa huulilleen. Se veti hyllyn takaisin paikoilleen ja alkoi selittää mulle kuiskaamalla.
- Isäsi ja äitisi tietävät tästä, mutta siskosi ei. Mitä vähemmän tiedät, sitä parempi. Nyt sinun täytyy mennä pois täältä.

Annoin katseeni kiertää nopeesti huoneessa ja huomasin, että tilassa oli pieni pöytä ja tuoli. Pöydällä
oli sammutettu lyhty, papyruskääröjä ja kirjoitusvälineet. Pöydän vieressä oli makuulaveri. Laverin
taakse seinälle oli ripustettu iso säkkikangas.  

- Miksi täällä on niin paljon kääröjä? Osaatko sinä kirjoittaa?

Mä olin aina luullut, että Stefanuksen vahvuudet oli enemmän niskan ala- kuin yläpuolella. Se näytti
nimittäin ihan sellaselta isolta mutta tyhmältä henkivartijalta. Stefanus otti ylpeen ilmeen naamalleen ja
sanoi aika närkästyneesti.

- Ennen orjaksi joutumista omistin gladiaattorikoulun Alexandriassa. Et varmaan usko, mutta siinä hommassa sain heiluttaa enemmän sulkakynää kuin miekkaa. Te roomalaiset unohdatte helposti, mistä teidän sivistys on lähtöisin.

Mä en tienny, että roomalaiset olis erityisen lesoa porukkaa.

- Anteeksi. Mutta mitä sinä kirjoitat?

- Se ei ole sinun asiasi. Nyt sinun on lähdettävä. 

- Jäätkö sinä tänne? Miten täällä riittää ilma?

- Katosta menee kaksi putkea keittiöön. Kyllä minä pärjään, älä minusta huoli.

Stefanus alkoi siirtää hyllyä, jotta mä pääsisin pois. Mä huomasin, että lattialle oli pudonnu pari
papyrusliuskaa. Kumarruin nopeesti ja sujautin ne kainalooni. Oli niin pimeetä, että Stefanus ei
huomannu mitään.   

Stefanus auttoi mut kellarin puolelle. Kun olin saanu hyllyn takaisin paikoilleen, mä vilkaisin papyruksia,
jotka oli edelleen mun kainalossa. Niihin oli tullut varmaan kirjoitusvirhe tai papyrus oli huonoa, kun ne
oli hylätty. Yhdessä luki “Paavalin kirje Rooman seurakunnalle” ja sitten pienellä tekstillä jotain mitä en
jaksanut lukea. Toisessa oli isolla iskulauseen näköisiä otsikoita “Loppu keisarivallalle! Tasavalta takaisin!
Kuolema keisari Nerolle”. Molempien papyruksien kääntöpuolella oli listoja, jossa oli paljon nimiä,
numeroita, päivämääriä ja paikkakuntia. Alhaalla oli mun isän nimikirjoitus Titus Julius Aelius.

  

Mä mietin, että tää tästä vielä puuttui. Mun isä on perustanu sananmukaisesti maanalaisen
vastarintaliikkeen ja valinnut vastustajakseen Rooman keisarin. Jotenkin mä veikkasin että jaot oli aika
epäreilut. Samassa ylhäältä alkoi kuulua kiihtynyttä puhetta. Mä en saanu sanoista selvää. Eniten
äänessä oli möreä miesääni ja isän ääni kuulu välillä väittävän vastaan. Sit äänet läheni ja mä erotin jo
sanojakin.

- On erittäin epäkohteliasta tunkeutua talooni juuri nyt kun vietämme tyttäreni hääjuhlaa. Vaadin teitä poistumaan.

- Minulla on käsky korkea-arvoiselta upseerilta. Väistykää tieltäni.

Keittiössä kolisi kun kaappeja availtiin ja astiat putoili lattialle. Sit ne huomasivat kellariluukun.

- Päällikkö, menen kellariin, mutta tarvitsen lyhdyn.

- Poikani Marcus on jo siellä. Hänellä on lyhty. Pyydän, älkää kolhiko lasta.  

Mä ehdin nopeasti varmistamaan, että kaikki tavarat oli paikoillaan. Salahuoneeseen vievä hylly näytti niin
tavalliselta kuin vain oli mahdollista. Sit mä älysin, että papyrukset oli mun kainalossa. Tuikkasin ne
nopeesti ylimmälle hyllylle ison laatikon alle. Mun sydän hakkasi varmaan kahtasataa. Jos ne huomaisi
salahuoneen tai papyrukset niin tästä tulisi rumaa jälkee. Luukku avautui ja sotilas kiipesi alas. 

- Näytä minulle valoa poika.

Sotilas tutki tarkasti hyllyjä, mut ei pudotellut ruukkuja ja pulloja lattialle. Se ei varmaan halunnut liata
jalkojaan. Me siirryttiin koko ajan lähemmäs takaseinää. Sit mies oli sen hyllyn kohdalla. Mä olin jo ihan
takaseinässä kiinni ja mietin mun vaihtoehtoja jos se huomaa salaoven. 

- Nosta lyhtyä tänne lähemmäs.

Ehdin jo tuumata, että nyt taisi meikäläisen päivät olla luetut. Mä painauduin seinää vasten. Polvet löi
loukkua ja hiki virtas selkää pitkin. Sit yhtäkkiä mä tunsin kihelmöintiä ja kutitusta mun jaloissa. Se levisi
sieltä ylemmäs. Mua pelotti niin paljon että en aluksi älynny, mitä mulle tapahtuu. Sit mä nostin mun kättä
ja lyhdyn valossa huomasin, että se sumeni. Viimenen asia mitä mä muistan tajunneeni, oli suunnaton
helpotus.