Vastauksia ensimmäisestä kirjasta esitettyihin kysymyksiin

Hei,

Monet lukijat ovat kommentoineet tarinaa suoraan kommenttikentässä ja osa taas on lähettänyt minulle kysymyksiä sähköpostiin. Kiitos kaikista kommenteista! Tässä on koottuna vastauksia sähköpostikysymyksiin:

Mistä sait idean kirjoittaa tälläisen tekstin?

Halusin tehdä tarinan, jossa pääosassa olisi nuori ihminen. Halusin, että siinä yhdistyisi jännittävä juoni ja historia. Yritin tehdä tekstistä sellaisen, että se olisi mahdollista tapahtua jos ei ota huomioon siirtymistä ajassa.

Mistä sait idean tähän blogiin?
Olen tarjonnut tätä tarinaa kustannusyhtiöille, mutta kukaan ei ole vielä ottanut sitä julkaistavaksi. Ajattelin, että blogilla saisin tarinalle lukijoita ja voisin testata, mitä he ajattelevat siitä. 

Mistä tykkäät kirjassa?
Itse tykkään eniten siitä, että se kuvaa omasta mielestäni aika hyvin nuoren pojan elämää ja ajatuksia. Puhekieli on ollut minusta hyvä valinta. Sillä saa vaikutelman, että Julius itse kertoo tarinaa. 

Tuleeko kertomukseen vielä lisää osia?
Olen kirjoittanut jo seuraavaa osaa noin 15 lukua. Voin julkaista sitä blogissa, jos teillä on kiinnostusta lukea sitä. Olen suunnitellut, että kirjassa olisi kolme osaa (tämä Roomaseikkailu oli ensimmäinen). Tarinan suuret linjat ovat jo mielessäni, mutta muutamaa kohtaa vielä pohdin. Omasta mielestäni toinen osa tulee olemaan vielä parempi kuin ensimmäinen, mutta saa nähdä mitä mieltä muut siitä ovat...

Mikä on pisin teksti mitä oot kirjottanu?
Tämä Julius-projekti on varmasti pisin.

Onko helppoa keksiä lukuja?
Kaikkein vaikeinta ja myös mukavinta on suunnitella tarina ensin sellaiseksi, että siihen on tyytyväinen. Kirjoittaminen on sitten enemmän käsityötä.

Kuinka pitkään sinulla kestää tehdä yksi luku?
Pelkässä kirjoittamisessa ehkä 1-2 tuntia, mutta tarinaa pitää ensin suunnitella, selvittää taustoja, nimiä, historiaa... 

Mikä on parasta?
Kirjoittamisessa parasta on se, että saa ihan itse keksiä mitä tarinan henkilöille tapahtuu. Se on vähän kuin lasten leikki. Voin kirjoittaa ihan mitä haluan ja se tapahtuu tarinan henkilöille. Toiseksi parasta on se, jos joku muu lukee tarinaani ja pitää siitä.

Miten pitkään kirjoitit tätä blogia?
Aloitin kirjoittamaan noin vuosi sitten. Tekstiä on syntynyt välillä tosi nopeasti, välillä taas on ollut pitkiä taukoja. nyt pitäisi taas käydä toisen osa kimppuun.

1. Kirja, 2.Osa, Luku 17

Meidän piirteet vahvistui nopeesti liikuntavaraston hämärässä. Vähän aikaa me oltiin ihan hiljaa. Mä
tunnustelin mun kasvoja ja vaatteita. Emil ja Julia teki samaa. Sit me katottiin toisiamme ja vähitellen
helpotus alkoi valua meidän kasvoille. Meitä alkoi naurattamaan. Ensin se oli sellasta varovaista
tirskumista, mut pian me hohotettiin ihan täysillä. Sit Julian ja Emilin nauru muuttui itkuksi. Mä en
ihmetellyt yhtään, sillä mähän olin reagoinu ihan samalla tavalla ekalla kerralla. Mun on vaikeeta
kattoo jos joku itkee mun lähellä ja niin mäkin annoin kyynelten tulla. Mä itkin ensinnäkin helpotuksesta.
Hirvee jännitys ja pelkääminen oli nyt ohi. Toiseksi mä itkin onnesta. Me oli kaikki selvitty takaisin kotiin
ja nyt mulla olisi kaksi ihmistä, jotka oli kokeneet saman kuin mä. Tällä kertaa mä en olisi yksin. Nyt mun
oli helpompaa kestää kaikki se pilkka ja nauraminen mitä me varmaan jouduttaisiin kokemaan. Mulla ei
ollu aavistustakaan mitä ne kolme veijaria oli täällä puuhailleet, mutta veikkasin että meillä ei tulis
olemaan helppoo. Me halattiin toisiamme ja se tuntui paremmalta kuin koskaan ennen.

Sit mä itkin myös surusta. Mä älysin, että me oli just jätetty Stefanus, Titi, Quintus, Flavia ja Titus melko
varmaan kuolemaan. Lisäksi antiikin Julia, Gaius Emilius ja Marcus Julius oli just siirtyneet sinne suden
suuhun. Tapahtuiko se kaikki kauheus siellä juuri nyt? Taisteliko ne siellä pimeessä kellarissa hengestään
samalla kun me tyrskittiin täällä turvallisessa varastossa? Mä yritin olla ajattelematta koko asiaa mutta
eihän se onnistunut. Koko elämä tuntui sillä hetkellä pohjattoman epäreilulta. Meille oli jääny käteen
voittajan kortit, mut mä en tiennyt oliko se meidän omaa ansiota, tuuria vai pelkkää sattumaa? Tässä
varaston lattialla mun oli ylipäänsä mahdollista kelailla tällaisia juttuja. Pelkästään se tuntui jotenkin
väärältä, mutta silti mä olin miljoona kertaa mieluummin siinä kuin roomalaisessa kellarissa. Ja olisinko
mä voinut tehdä mitään toisin?

Me rauhotuttiin vähitellen. Kellään ei ollu kiire mihinkään. Tuntui älyttömältä miettiä, mitä me nyt tehtäisiin.
Kaikki vaihtoehdot tuntui aika merkityksettömiltä. Siksi me ei tehty mitään muuta kuin kierreltiin
varastossa ja hypisteltiin tuttuja tavaroita. Ne oli vähän kuin turvariepuja, jotka todisti, että me oltiin taas
kotona eikä meillä ollut mitään hätää. Mä näytin Julialle ja Emilille vanhat opetustaulut, joita mä olin
katsellut usein kun olin päässyt yksin varastoon. Selasin esiin historiaa käsittelevät taulut ja muistin, että
siellähän oli taulu myös antiikin Roomasta. Kääntelin tauluja ja löysin etsimäni. Taulun alla luki
“Oikeudenkäynti antiikin Roomassa”. Syytettyä puolustava valkoiseen toogaan pukeutunut mies seisoi
etualalla ja puhui käsi ojennettuna teatraalisesti eteenpäin. Takana istuivat tuomari, syytetty ja varmaan
avustajia. Myös yleisöä oli saatu kuvaan. Me katottiin kuvaa hiljaisina. Yhtäkkiä Julian silmät revähti auki.

- Pojat, kattokaa tuota nuorta miestä tuossa eturivissä. Eikö se oo ihan Juliuksen näköinen?     

Me katottiin kuvaa tarkemmin ja totta se oli. Eturivissä, luultavasti syytetyn avustajana toimiva mies oli
tosi paljon mun näköinen, vaikka se oli ehkä noin 20-vuotias. Emil kiljahti iloisesti.

- Hei, entäs tuo oikeuden kirjuri tuossa tuomarin vieressä! Sehän on Stefanus!

Totta se oli. Stefanus oli helpompi tunnistaa, se oli täysin samannäköinen. Mitä tää tarkotti? Jos kuvassa
oli Marcus Julius noin 20-vuotiaana, niin ehkä koko porukka selvisi jotenkin sieltä kellarista ehjin nahoin!
Mun läpi virtasi suunnaton helpotuksen tunne. Me katottiin pitkään kuvaa ja etsittiin, löytyisikö siitä muita tuttuja naamoja. Kuva oli kuitenkin vanha ja kulunut, eikä kaikkia ihmisiä ollut kuvattu kovin tarkasti. Sit Emil alkoi selailla muita kuvia. 

- Julius ja Julia. Mä en tiedä, mitä näistä pitäis ajatella. 

Ruotsin historiaa, Faaraoiden Egypti, Yhdysvaltain sisällissota, Aleksanteri Suuri, Viikingit, Teollinen
vallankumous, Olavinlinna, kalliomaalaukset Suomessa. Meidän kasvot. Jokaisessa kuvassa joissa oli
ihmisiä, oli vähintään joku meistä kolmesta. Mä katoin Juliaa ja Emiliä. Mua alkoi yhtä aikaa kuumottaa,
naurattaa ja paleltaa.

1. Kirja, 2. Osa, Luku 16

Yöllä mun polvea särki. Patjoina meillä oli heinillä täytettyjä säkkejä, jotka ei olleet erityisen mukavia.
Illalla me oli syöty vähän ja kerrottu toisillemme mitä oli tapahtunut. Julia nieleskeli itkua kun se kertoi
sen mikä me jo tiedettiin orjan rikkomasta viiniruukusta, hakkaamisesta ja riidasta Serviuksen kanssa.
Onneksi Livia oli ollut paikalla puolustamassa Juliaa, muuten Servius olisi saattanut tehdä mitä tahansa.
Niin vihainen se oli ollut. Juliaa ei lyöty, sitä oli vain retuutettu rajusti. Hirveä kokemus se oli ollu siitä
huolimatta. Me ei osattu lohduttaa Juliaa muuten kuin vain halaamalla sitä ja vakuuttamalla että kaikki
järjestyisi varmasti. Aika ontolta se kuulosti mun mielestä, mutta mitä muutakaan me olisi voitu tehdä?
Mun mielestä Emil halasi Juliaa ihan liian kauan. Mä tunsin itessäni ärtymyksen ja mustasukkaisuuden
aallon. Emil oli halunnu viime yönä jättää Julian selviytymään yksin, kun mä taas olin rynnännyt
auttamaan sitä. Kunpa mä vaan en olisi kompastunut ja loukannut mun polvea. Sit mä muistin, että
mähän olin vannonut lopettavani Emilin kadehtimisen. Eikö tärkeintä ollu, että me oltiin kaikki edelleen
elossa? Munhan pitäis olla iloinen kun mulla oli ystäviä, jotka ei jättäneet pulaan. Kunpa vain päästäisiin
pian kotiin. Kellarissa oli pilkkopimeää sen jälkeen kun me sammutettiin lyhty. Mä vaivuin ohueen uneen.

Me herättiin siihen kun Titi tuli kattomaan miten me pärjättiin. Se oli tosi huolestuneen näköinen, miehiä
ei ollu kuulunut vieläkään kotiin. Yö oli ollu kuitenkin rauhallinen. Quintus oli käynyt heti aamulla vaivihkaa
kaupungilla. Tiberin ranta oli ollu ihan tavallinen, merkkinä taistelusta oli vain hiiltynyt varastorakennus.
Serviuksen laiva oli lähtenyt. Quintus ei ollu saanu mitään tietoa taistelusta. Ehkä se oli vain hyvä asia,
sillä jos monta miestä olisi kuollut, asia herättäisi suurta huomiota. Siitä olisi seurannut vain ikäviä
tutkimuksia. Pienemmistä tappeluista ei järjestyksestä vastaavat virkamiehet jaksaisi välittää.

Flavia otti ohjat käsiinsä. Se sanoi, että meidän oli nyt parempi pysytellä piilossa jonkin aikaa. Emilin
vanhemmille oli lähetetty sana, että Emil oli turvassa. Titus Julius oli sanonut, että hän luotti Emilin isään
Lucius Emiliukseen. Hän pitäisi suunsa kiinni jos Servius tulisi kyselemään. Lucius menettäisi nimittäin
myös päänsä, jos heidän yhteinen luvaton liiketoiminta tulisi julki. Virkamiehet kuulemma vetivät välistä
itselleen suuriakin summia, mutta kristittyjen auttaminen oli anteeksiantamatonta. Julia tosin ihmetteli,
miten ihmisten myyminen orjaksi oli muka auttamista. Se oli ihan hyvä huomio, mutta me ei nyt jaksettu
pohtia sitä syvällisemmin.

Aamupäivän tunnit kului hitaasti. Salahuoneessa ei ollu mitään tekemistä, mutta toisaalta tuntui hyvältä
kun sai vain olla. Mun polvi ei tykännyt yhtään liikkumisesta. Me muistettiin myös, että kellarin nurkkaa
piti vahtia. Kun me ei nähty aurinkoa, ei mistään tiennyt, milloin oli keskipäivä. Siksi yhden meistä piti
päivystää koko ajan kellarin ja salahuoneen välisessä oviaukossa. 

Sit yhtäkkiä tylsyys katkesi kuin veitsellä leikaten. Me kuultiin salahuoneeseen, miten Titus Juliuksen
työhuoneen oveen jyskytettiin raskaasti. Quintus oli siellä odottamassa Stefanusta ja Titus Juliusta. Se
odotti vielä hetken ennen kuin avasi oven. Kuului kiihtynyttä puhetta ja kolinaa. Ovi suljettiin ja luukku
nostettiin ylös. Me huudettiin naisille keittiöön, että joku oli tulossa. Nekin kiipesi alas. Me lapset siirryttiin
kellarin puolelle, kun taas naiset meni salahuoneeseen. Ne ei aikoneet luovuttaa meitä ilman taistelua jos
käytävää pitkin oli tulossa Serviuksen miehiä. Tulijoilla kesti kummallisen kauan kulkea lyhyt matka
salahuoneeseen. Kuului rahisevaa, raskasta hengitystä ja raahaavaa ääntä. Sitten säkkikangas vedettiin
sivuun ja Titi kirkaisi. Aukosta kömpi huoneeseen vertavuotava Titus Julius ja Stefanus. Molemmat oli
mukiloitu todella pahasti. Titus Juliuksen päässä oli paha haava, mutta Stefanus oli vielä heikommassa
kunnossa. Se roikotti toista kättä ja hengitti tosi raskaasti. Molemmat rojahti säkeille makaamaan. Flavia
ryntäsi heti miehensä luo ja Titi antoi Stefanukselle vettä. 

- Titus, miten teidän kävi?

- Serviuksen miehet jahtasivat meitä koko yön. Saimme eksytettyä heidät hetkeksi, mutta he
saattavat olla vielä meidän jäljillä.

- Oletteko kunnossa?

- Tämä minun haavani paranee kyllä, mutta Stefanuksesta en tiedä. Hän joutui tappelemaan
monta kertaa.

Stefanus makasi säkillä hiljaa ja Titi silitti sen päätä. Titus nousi ja meni Stefanuksen luo.

- Stefanus, tästä hetkestä lähtien sinä olet vapaa mies.

- Kiitos, Titus Julius. Sinä pelastit henkeni. Stefanus sanoi heikosti. 

- Ja sinä minun. En olisi päässyt pakoon ja selvinnyt yöstä ilman sinua.

Sitten Titus Julius katsoi Titiä silmiin.

- Titi, tästä hetkestä lähtien sinä olet vapaa nainen.

Titin silmät revähtivät auki. Tätä se ei ollu varmaan osannut odottaa. Titi soperteli jotain käsittämätöntä
varmaan omalla kielellään. Sitten se syleili Stefanusta sen verran kiihkeästi, että mä älysin niiden olevan
pari. Flavia halasi myös miestään ja vähän aikaa pieni huone oli täynnä onnea ja hymyä. Sitten
työhuoneen ulko-oveen jyskytettiin taas. Onnellinen hetki oli ohi. Stefanus nousi vaivalloisesti ylös ja otti
veitsen käteensä. Oveen jyskytettiin uudelleen ja taas uudelleen. Mä ajattelin, että nyt on kaikki loppu.
Me ei mitenkään päästä tästä loukosta karkuun. Sitten Emil sanoi meille suomeksi.

- Julius ja Julia, nurkka värisee.

Viimeset asiat, mitä mä antiikin Roomasta muistan on kumea jyskytys Titus Juliuksen työhuoneen oveen,
tunkkainen kellarin ja hien haju, ja kellarin hyllylle nostettu lyhty. Meidän piirteet alkoi häviämään yhtä
aikaa. Mä otin Emiliä ja Juliaa käsistä kiinni. Siinä hetkessä millään muulla ei ollu mitään väliä.
Me päästäisiin kotiin.

1. Kirja, 2. Osa, Luku 15

Me kiiruhdettiin pois Tiberin rannasta niin nopeesti kuin mun jalka antoi myöten. Muutaman korttelin
päästä me voitiin vähän hiljentää vauhtia, sillä kaikki vaikutti olevan ihan normaalisti. Me yritettiin välttää
isoja pääkatuja ja suunnistaa pikkukatuja pitkin. Nyt oli tärkeintä päästä Titus Juliuksen työhuoneeseen ja
piiloon. Mä älysin, että tämä vaihe oli jäänyt aika heikolle suunnittelulle kaikessa kiireessä. Mitä sitten jos
me päästäisiin kaikki irtautumaan taistelusta? Arvaisiko Servius, ketkä kaappauksen takana oli? Toisaalta
mua ei huvittanut yhtään piiloutua jonnekin muualle kuin meidän talon kellariin. Sieltä käsin me voitaisiin
pitää silmällä nurkkaa, jos se alkaisi taas sumentua. Pelkkä mahdollisuus kotiin pääsystä tuntui
uskomattomalta. 

Me lähestyttiin varovasti mun kotikatua. Se näytti rauhalliselta, mutta me ei haluttu joutua mihinkään
väijytykseen. Ihmisiä kulki joka suuntaan ja kuka tahansa olisi voinut olla Serviuksen palveluksessa.
Toisaalta kaappauksesta oli niin vähän aikaa, että tuskin Serviuksen miehet olisi vielä ehtineet tänne.
Me jäätiin Julian kanssa kulman taakse, kun Emil kävi tiedustelemassa tilannetta. Se osasi konkata
kumarassa juuri niin kuin suuri osa Rooman kaduilla kulkevista kerjäläisistä kulki. Emil nilkutti ensin
kadun toista puolta, meni reilusti meidän talon ohi ja palasi sitten oikeaa puolta takaisin. Se pysähtyi
Titus Juliuksen työhuoneen kohdalla ja koputti oveen. Ei vastausta. Emil koputti uudelleen ja hetken
kuluttua vielä kolmannen kerran. Silloin ovea raotettiin vähän ja Titi kurkisti ulos. Se kuiskasi jotain
Emilille ja Emil pujahti sisään. 

- Kumpi menee seuraavaksi? 

- Totta kai sä menet, suahan me tultiin pelastamaan. Ja sua Servius varmasti jahtaa. 

- Mutta pääset sä yksin kulkemaan?      

Se oli totta. Mun jalka oli niin kipeä, että ilman tukea mä en voinut kävellä. 

- Tuu, mä tuen sua.

- Okei.

Me mentiin yhessä suoraan ovelle ja koputettiin siihen. Tällä kertaa ovi avattiin heti ja me pujahdettiin
sisään. Flavia kaappasi mut heti syleilyyn kun ovi oli saatu kiinni. Titi ja Quintus oli myös siellä ja nekin
halasi meitä. Julia tosin vähän arasteli Quintusta, mutta Quintus sanoi, että hän oli vain totellut Titus
Juliuksen käskyä kun oli raahannut Juliaa viime yönä. Flavia oli huolissaan mun polvesta. Se oli
turvonnut ja muuttumassa sinipunaiseksi. Nyt ei kuitenkaan ollu aikaa hoitaa sitä, vaan me mentiin
kiireesti lattialuukun kautta salahuoneeseen. Tikapuut oli mulle tuskaisen vaikeet, mutta pääsin ne alas
kun Quintus auttoi. Salahuoneessa me kerrottiin Titille ja Flavialle kaikki kaappauksesta. Me ei tiedetty,
miten taistelussa oli käynyt. Julia ja Emil oli nähny Stefanuksen pystyssä silloin kun mä olin hypänny
veteen. Flavian ja Titin ilmeet oli vakavia ja vielä vakavammiksi ne muuttui kun ne kuuli, että Servius oli
ehkä aavistellut jotain. Alkoi piinaava odotus. Minuutit muuttui tunneiksi, mutta mitään ei tapahtunut.
Tuli ilta ja kaikesta jännityksestä huolimatta meitä alkoi väsyttämään. Quintus jäi vartioimaan
työhuoneeseen, kun taas Titi ja Flavia meni meidän kotiin. Me kolme jäätiin alas ja yritettiin saada
vähän nukuttua.

1. Kirja, 2. Osa, Luku 14

Mä olin laivan ja laiturin välisessä ahtaassa raossa. Lähdin nopeesti uimaan virtauksen mukana, jotta
en olisi jäänyt puristuksiin. Joki ei virrannut kovin voimakkaasti, mutta mulla oli päällä hankala viitta ja
tunika. Vasta nyt mä huomasin, että kaatuessa mä olin loukannut mun polven. Jokainen potku sattui
niin että päätä huimasi. Jalat ei yltäneet pohjaan ja ranta oli tehty tällä kohdalla jyrkäksi kiveyksellä.
Mua rupesi pelottamaan, miten mä pääsisin ylös ja miten kauan mun voimat riittäisi jos en löytäisi
lepopaikkaa. Vaatteet alkoi toden teolla painamaan. Viitan mä onnistuin pudottamaan pois, mutta
tunikan riisuminen oli liian hankalaa. Laiva ja tappelu jäi taakse, mä uin ja ajauduin virran mukana
varmaan neljäsataa metriä. Ranta oli edelleen jyrkkä kivinen muuri. Laitureita oli kyllä siellä täällä,
mutta ne oli mulle liian korkeella. Mun voimat alkoi loppumaan ja polveen sattui koko ajan. Mä aloin jo
painua pinnan alle. Silloin rannalta kuului tuttu ääni.

- Julius, yritä jaksaa! Mä tuun auttamaan.

Sitten kuului molskahdus. Joku otti musta kiinni ja kannatteli mun päätä pinnalla. Julia. 

- Emil, saatko heitettyä köyden tänne?

- Ihan kohta. Mä teen tähän solmun.

Emil heitti Julialle köyden ja se antoi sen mulle. Mä pidin köydestä kiinni solmun kohdalta. Julia polki
vettä mun vierellä. 

- Jaksat sä pitää köydestä kiinni, jos me nostetaan sut ylös?

- Joo.

- Nostakaa nyt!

Emil ja pari ohikulkijaa veti mut ylös rantakiveykselle. Mä huohotin ja makasin vaan paikallani. Sitten
Julia vedettiin ylös, ja Emil kiitti apulaisia.

- Nyt meidän pitää lähtee pois täältä. Me ei tiedetä, miten siellä tappelussa on käynyt.

- Titus Julius pelasti mut.

- Me nähtiin onneksi kun sä hyppäsit veteen.

- Pystyt sä juoksemaan?

- En tiiä. Polveen sattuu. 

- Nyt pysytään yhessä koko ajan. Me ei jätetä sua.

Emil tuki mua hartioista ja mä konkkasin eteenpäin. Kipu hakkasi polvessa kuin äkäinen hevirumpali.
Julia kulki vähän edellä ja tähyili, näkyikö missään Serviuksen palvelijoita.

1. Kirja, 2. Osa, Luku 13

Julia tuotiin kahden vahvan miehen välissä. Senkin kädet oli sidottu. Julian ilme oli hätääntynyt, mutta
muuten se näytti olevan ihan kunnossa. Sillekin oli vaihdettu vanhat ja likaiset vaatteet. Mun teki mieli
huutaa, mutta onneksi mä älysin olla hiljaa. Sit kaikki alkoi tapahtua nopeesti. Laiturin viereinen varasto
roihahti yhtäkkiä tuleen kuin soihtu. Savua tulvi laiturille just niin kuin piti. Kerjäläisiksi ja työmiehiksi
naamioituneet miehet oli peittäneet kasvonsa. Ne ryntäsi Serviuksen palvelijoiden ja kahden sotilaan
kimppuun. Yllätys oli täydellinen.

Hetken näytti siltä, että kaikki olis ohi nopeesti. Sitten Serviuksen palvelijat toipui yllätyksestä ja alkoi
tapella vastaan. Stefanus oli hyökänny ekana Juliaa kuljettaneiden miesten kimppuun. Toisella niistä oli
miekka, jolla se torjui taitavasti Stefanuksen sauvan lyönnit. Toinen otti Juliaa käsivarresta ja alkoi
raahata sitä laivaa kohti. Silloin Julia potkaisi ensin polvella miestä nivusiin ja vielä uudelleen munille.
Mies vaipui tuskasta polvilleen. Julian ilme oli hurjistunut. Mä olin ihan puulla päähän lyöty. Mistä
ihmeestä se oli tuollaista oppinut? Mä ja Emil rynnättiin nopeesti Julian luo. Tai Emil ryntäsi. Mä nimittäin
kompastuin ja kaaduin rähmälleni maahan. Näin miten Emil nappasi Juliaa kädestä ja ne juoksi karkuun.
Kun mä yritin nousta, mun hartioihin tartuttiin rautaisella otteella. 

 - Luulitko pääseväsi karkuun, tytön hupakko?

Se oli Servius. Mä en nähnyt sen kasvoja, mutta raivostuneesta äänestä ei voinut erehtyä. Servius alkoi
retuuttaa mua laivaan. Mä älysin, että nyt mulle kävisi kalpaten. Kun Servius huomaisi, että Julia oli
karannut ja tilalla olikin entinen sulhaspoika, niin mun henki ei olisi minkään arvoinen. Mä yritin
rimpuilla irti Serviuksen otteesta, mutta se oli niin tiukka, ettei mulla ollut mitään mahiksia. Me oltiin jo
melkein lastaussillalla. Tappelun äänet kaikui ympärillä. Mä harasin kaikin voimin vastaan, mutta
Servius sai raahattua mut sillalle. Sitten kuulin kauhean karjaisun ja Serviuksen ote hellitti. Mä
käännyin ja näin miten Titus Julius huitoi kepillään Serviusta. Mä en jäänyt katselemaan miten
Serviuksen ja Titus Juliuksen tappelussa kävisi vaan hyppäsin jokeen. Ruskeaa jokivettä tulvi mun
silmiin ja suuhun.

1. Kirja, 2. Osa, Luku 12

Kävelymatka Serviuksen laivalle tuntui tosi pitkältä. Stefanus meni omaa reittiään jo edeltä ja me muut
kuljettiin vähän toisistamme erillään, ettei oltaisi herätetty huomiota. Mun mielestä se oli turhaa, mutta
Titus Julius neuvoi tekemään niin. Mä en siis voinut jutella Emilin kanssa mitään, joten mulla oli hetki
aikaa omille ajatuksilleni. Mietin kuumeisesti, voisinko mä tehdä vielä jotain sen hyväksi että Julia
pelastuisi ja me päästäisiin kotiin. Mä lupasin pyhästi itselleni, että jos me päästään täältä pois ehjin
nahoin, musta tulee sata kertaa parempi ihminen. Mä en ikinä valittaisi mistään, olisin aina kärsivällinen
enkä ainakaan ärsyttäisi siskoja tai vanhempia. Koulun mä hoitaisin niin priimasti kuin ikinä osaisin. Sit
mulle tuli olo, että enhän mä ollut luvannut juuri mitään. Koulun mä hoidin jo nyt hyvin, ja mun välit
siskoihin ja vanhempiin oli ihan kunnossa. Mulle juolahti mieleen, että mehän oli käyty Titus Juliuksen
kanssa uhraamassa roomalaisten jumalille. Pitikö mun uhrata jotakin? Ja mille tai kenelle? Mä en ole
kovin uskonnollinen ihminen, vaikka meidän perhe kuuluukin kirkkoon. Varmuuden vuoksi mä ajattelin,
että ehkä mä uhraan mielessäni kaikille mahdollisille jumalille ja jumalattomille olennoille. Mä olin tosin
funtsinut, että tuskin jumalaa oli olemassa. Mut eihän ajassa matkustamisenkaan pitänyt olla mahdollista.
Lopulta mä päätin, että ainakin itelleni mä voin luvata ja vannoa. Jos mä en ole itelleni olemassa, niin
eihän millään ole mitään väliä. Sit mä keksin. Niin kauan kuin mä muistan, mä olin ollut kateellinen
Emilille. Mä pystyin helposti luettelemaan kymmenen asiaa, joita mä siltä kadehdin. Mä vannoin
mielessäni, että kaikki mun kadehtiminen jäisi antiikkiin, kunhan vain me kaikki kolme siirryttäisiin
hengissä Suomeen. Niin totta kuin mun nimeni on Julius Kainosuo. Siitä lupauksesta tuli heti parempi olo.     

Tiberin rannassa tunnelma oli rauhallinen, mutta tietysti se oli vain pintaa. Me tarkkailtiin ensin tilannetta
vähän kauempaa. Laiva oli paikoillaan niin kuin piti. Se oli aika samanlainen, kuin se mikä me oli nähty
Emilin kanssa aiemmin. Laiva oli varmaan tarkotettu vain jokiliikenteeseen, sillä siinä ei ollu mastoa.
Kannen alapuolella oli reikiä, joista airot työnnettäisiin ulos sitten kun laiva pääsisi irtautumaan laiturista.
Miehistöä oli muutama, ne hääräili ympäriinsä laittaen laivaa lähtökuntoon. 

Mua alkoi pelottamaan, oliko Stefanus luvannu liikoja, kun se oli sanonut, että apulaisia tulisi paikalle
riittävästi. Mä en nimittäin aluksi huomannut ketään, joka olisi voinut olla vähääkään entisen gladiaattorin
näköinen. Vähitellen mä aloin huomata tyyppejä, jotka hivuttautui vaivihkaa lähemmäs laivaa. Muutama
rantakaistaleella istuva kerjäläinen oli kummallisen isokokoisia. Kaksi miestä kuskasi säkkejä laiturin
vieressä olevaan varastoon. Säkeissä oli varmaan heinää. Yksi mies veti perässään isoa kärryä, jonka
pyörään tuli sopivasti vikaa juuri laivan kohdalla. Stefanuksen miehet osasi olla todella huomaamattomia,
kaikki näytti ihan tavalliselta.

Sitten Servius tuli paikalle palvelijoidensa kanssa. Palvelijoita oli omituisen paljon ja ne oli aika karskin
näköisiä. Lisäksi niillä oli kaikilla mukanaan jotain kättä pidempää. Mua rupesi pelottamaan. Aavistiko
Servius jotain? Miksi porukkaa oli enemmän kuin eilen? Hivuttauduin Titus Juliuksen viereen.

- Isä, miksi palvelijoita on paljon enemmän kuin eilen?

- En tiedä. Tämä kuljetus on isompi kuin eilen. Ja tietysti tämä on Serviukselle tärkeämpi.
Hän haluaa että kaikki sujuu hyvin ja järjestyksessä.

- Aavistaako Servius jotain?

- En usko. Mutta en voi olla varma. Marcus, muista olla varovainen. Tee vain se mitä sinun
pitää. Anna Stefanuksen ja hänen joukkonsa hoitaa tämä.

- Isä, aiotko sinä osallistua tappeluun?  

Titus Julius katsoi mua ja vaikeni. Sit se sanoi hiljaa.

- Marcus Julius, minä en ole koskaan lyönyt ketään. Asepalveluksessa olin varuskunnan
kirjurina. Pakollisissa taisteluharjoituksissa keskityin vain väistelemään.

- Entä jos on pakko?

- Katsotaan nyt, mitä tästä tulee. Muista Julius, nuo kaikki miehet ovat kokeneita taistelijoita.
Serviuksen palvelijatkin näyttävät kovanaamoilta.

Hiivin Emilin viereen. Emil seuraili tilannetta pää kumarassa hupun suojassa. Emil oli ollut erityisen vaisu
sen jälkeen kun se oli yrittäny siirtyä nykyaikaan. Meillä oli ollut tosi vähän aikaa jutella omia asioita.
Tuntui siltä, että vaikka me oli tehty sovinto, jokin oli silti jääny hiertämään. Mut nyt ei ollu aika selvitellä
meidän keskinäisiä välejä.

- Miltä tuntuu?

- En mä tiedä. Taitaa olla aika pahat paikat edessä.

- Pysytään koko ajan yhdessä. 

- Totta kai. Mitä sä kuvittelit?

- En mitään.

- Mitä jos jotain menee pieleen? Mitä me tehdään? 

- Muistat sä sen härskin seinämaalauksen sivukadulla mun talon ja torin välillä?

- Joo.

- Jos me joudutaan eroon toisistamme, eikä mun kotiin voi mennä, kokoonnutaan sen kuvan
luona. 

- Okei.

- Emil, ole varovainen.

- Samat sanat sulle.  

Samassa laituria alkoi lähestyä iso porukka. Ne kulki riveissä kolme rinnakkain ja kolmikkojen kädet oli
sidottu yhteen samalla köydellä. Edessä, sivuilla ja takana käveli miehet, jotka varmisti, että kaikki oli
mukana. Saattue meni Serviuksen pöydän luo. Tarkastuksen jälkeen kolmikot käveli kapeaa siltaa pitkin
laivaan. Vartijat vilkuili ympärilleen, merimiehet nauroi jollekin tosi hauskalle jutulle. Sitten mä huomasin
Julian.

1. Kirja, 2. Osa, Luku 11

Keskipäivän aikaan me oltiin valmiina Titus Juliuksen työhuoneessa. Flavian ei ollu vaikeeta löytää
huonokuntosia vaatteita meille kolmelle. Varmuuden vuoksi me käytiin vielä pyörittelemässä viittoja ja
tunikoita kadun tomussa. Kun me puettiin ne päälle, laitettiin huput päähän ja otettiin sopivan kumara
asento, niin me näytettiin täydellisesti sellaisilta kerjäläisiltä, joita Rooman kadut kuhisi. Stefanus tuli
kuten oli luvannut. Sillä ei ollut ketään mukanaan, mutta se sanoi, että miehiä oli tulossa Tiberin rantaan
ihan riittävästi. Olisi herättänyt liikaa huomiota, jos me oltaisiin liikuttu isona joukkona. Suunnitelma oli
tällanen: Laivan oli määrä lähteä joskus iltapäivällä hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Me kaikki
oltaisiin siinä vaiheessa asemissa. Titus Julius arveli, että Servius toisi Julian paikalle vasta juuri ennen
laivan lähtöä. Muutkin ihmiset tuotiin paikalle vain hiukan ennen kun ankkuri nostettiin, sillä hommahan
oli laitonta ainakin puoliksi. Serviuskin varmasti halusi, että järjestystä valvovat sotilaat ei epäilisi mitään.
Suurin osa muista laivan matkustajista oli meidän isien asiakkaita. Ne oli joutuneet niin pahoihin
ongelmiin Roomassa, että säilyttääkseen henkensä niiden piti päästä pois Roomasta, vaikka se
tarkottikin useimmille orjuutta jossakin muualla. Servius ei siis ehkä osaisi odottaa mitään häiriöitä. 
Juliaa ei saisi päästää nousemaan laivaan, koska sieltä häntä olisi vaikeampaa saada pois.

Kun Juliaa tuotaisiin laivalle, Stefanuksen apulaiset sytyttäisivät tuleen laivan vieressä seisovan varaston.
Sinne oli järjestetty paljon heiniä, joten palo olisi hyvin nopea. Tuuli painaisi savua sopivasti laivaa kohti.
Syntyneen hämmingin aikana miehet vapauttaisivat Julian. Apulaiset kolkkaisivat sotilaat, joita tuskin oli
paikalla kovinkaan montaa. Isompi ongelma tulisi olemaan Serviuksen orjat ja palvelijat. Ne varmaan
tekisi kovempaa vastarintaa. Stefanus ottaisi Julian mukaansa. Mua ja Emiliä tarvittiin siihen, että Julia
ei vastustelisi kun miehet tuli vapauttamaan sitä. Meidän piti näyttäytyä Julialle sopivalla hetkellä ja
kiiruhtaa sitten mahollisimman nopeesti Titus Juliuksen työhuoneelle. Stefanus toisi Julian sinne omia
reittejään. Flavia, Titi ja kirjuri Quintus olisivat valmiina kotona. He valmistelisivat meille kaikille
piilopaikkaa kellarissa. Servius ei onneksi tiennyt siitä mitään. Titus Julius oli viisaasti varonut
kertomasta siitä kenellekään muulle kuin Stefanukselle, Titille ja Quintukselle.

Koko operaation piti näyttää siltä, että joku rikollisjoukko yrittää ryöstää itselleen laivan lastia. Sellanen
ei ollut kuulemma kovin epätavallista Roomassa, varsinkin suuren palon jälkeen kun olot oli olleet hyvin
rauhattomia ja kaikesta oli pulaa. Muutama apulainen veisi siis mukanaan myös tavaraa ja muitakin
matkustajia lähtisi karkuun paikalta. Näin Servius ei osaisi ehkä epäillä, että kyseessä oli juuri Julian
pelastaminen. Mä en tiedä, oliko Titus Julius miettiny sitä, mitä tapahtuisi jos meidän kaappaus
onnistuisi? Eikö Servius osaisi epäillä mitään? Hänen vihansa saattaisi olla hirveä, jos hän saisi tietää
liikekumppanin pettäneen hänet. Ehkä se ei ollut tämän hetken asia. Tärkeintä oli nyt estää Julian
joutuminen laivaan. 

Musta alkoi tuntua, että meillä oli hyvätkin mahdollisuudet. Titus Julius ja Stefanus oli molemmat hyvin
vakavia. Ehkä homma ei kuitenkaan ollut ihan niin helppo, miltä se kuulosti, kun Stefanus sitä selitti.
Jos jokin menisi pieleen, seurauksena saattaisi olla katastrofi ihan meille kaikille. Vaitonaisina, kasvot
huppujen alla suojassa me lähdettiin kulkemaan kohti Tiberin rantaa.