1. Kirja, 2. Osa, Luku 2

Hei Marcus Julius,

Kun kirjoitan tätä, on mun, Emilin ja Julian tänne siirtymisen ensimmäisen päivän ilta. Mun huoneessa
on runsaasti papyrusta ja mustetta. Varmaan jotakin kouluhommaa varten, josta mulla ei ole hajuakaan.
Pelottaa jo valmiiksi ajatus huomisaamusta.

Mä en tiedä, mitä mieltä mä oon siitä, että Juliakin on täällä. Ei sen pitänyt tulla mun suunnitelmissani, se
vaan tapahtui. Toisaalta, ei tämä nyt ihan reisille mennyt. Nyt mulla on ainakin kaksi ihmistä, jotka
uskoo mun pähkähulluihin tarinoihin ja niitä pidetään kotipuolessa yhtä kajahtaneina kuin mua. Sitä
paitsi mä oon koko ajan pahemmin retkussa Juliaan. Mieluummin mä oon täällä sen kanssa kuin antiikin
Julian, joka saattaa olla vaikka millainen vatipää. Julian tunteista mua kohtaan mulla on vain arvailuja.
“Tykkääkö Julia Juliuksesta”-veikkauksessa mä löisin vetoa koko rahalla kaikkien vaihtoehtojen puolesta.

Siitä päästäänkin sitten asian kääntöpuoleen. Nyt siellä nykyajan Suomessa on kolme suharia
aiheuttamassa surullisen kuuluisaa roomalaista hämminkiä. Pelkkä ajatus saa mun vatsan
muljahtamaan kolme kertaa ympäri. Mä todella toivon, että sä löydät ja luet mun tekstin niin pian kuin
mahdollista ja kohteliaasti vihjaat vähän muillekin siitä. Lisäksi mua huolettaa se, että miten me päästään
kaikki kolme yhtä aikaa tämän talon kellariin joka päivä puolenpäivän aikaan. Ja miten te siellä? Me
noustiin kertaheitolla vähintään kolme leveliä vaikeemmalle tasolle.

Heti siirtymisen jälkeen mä vein Emilin ja Julian mun huoneeseen, jossa me saatiin olla rauhassa. Ne oli
tietysti ihan shokissa. Mun piti selittää asiat monta kertaa ja nipistellä niitä että ne uskoi olevansa hereillä.
Emil oli mulle tosi vihainen. Mä olin kuulemma pakottanut sen sinne nurkkaan. Mä sanoin, että jos se olis
oikeasti halunnut vastustaa mua, niin mä en olis ikinä jaksanut vetää sitä kolmea metriä perässäni. Sitä
paitsi jos se olis uskonut mun tarinaani jo Suomessa, niin me ei oltais tultu tänne ollenkaan. Emil oli
saanut kuulla mun tarinoita vaikka kuinka monesti, mutta Julialle kaikki tuli ihan täysin puun takaa. Siihen
nähden se otti tilanteen aika fiksusti. Juliaa ei kukaan pakottanu mukaan, joten se ei voinu syyttää kuin
itseään. 

Joka tapauksessa mä ajattelin, että mun piti opettaa Emilille ja Julialle perusasiat. Me lähdettiin ulos, sillä
mä halusin näyttää niille missä niiden kodit on. Koulupäivä oli kaiketi jo ohi, sillä äiti ei ihmetellyt yhtään
kun me lähdettiin ulos. Se vain huikkasi, että me ei saada mennä kauas. Se mitä tytöt täällä tekee kaiket
päivät on mulle vielä mysteeri. Siellä katukoulussa on nimittäin pelkkiä poikia. Ehkä tytöt on vaan kotona
ja harjottelee kotitöitä.

En tiedä oliko tää kuitenkaan niin älyttömän hyvä idea loikata taas tänne. Mä olin jotenkin onnistunu
unohtamaan miten vaikeeta ja vaarallista kaikki täällä on. Pitäis vissiin ajatella ennen kuin toimii. Yks
sairaan viisas tyyppi kertoi tuon elämänviisauden yhessä elokuvassa sellaselle nuorelle kokelaalle. Se ei
aluksi totellu ja siitä aiheutu sille monenlaista ikävyyttä. Niin sanotusti paskaa lensi tuulettimeen ihan
talikkokaupalla. Kun se kokelas sitten makasi jossain elämänsä ojanpohjalla, se sai sellasen näyn, jossa
sen hohtavan valkoiseen kaapuun pukeutunu mestari muistutti siitä ohjeesta. Kokelas rupes
noudattamaan sitä ja sen elämästä tuli ensin siedettävää ja lopulta ihan mahtavaa. Lopulta sen mestari
sanoi sille, että “Sä oot valmis” ja se otti oman kokelaan, jolle se sitten vuorostaan yritti siirtää tuota
ikiaikaista tietoutta eteenpäin. Se oli hyvä leffa, mut mä en muista sen nimeä. Paljon siinä oli
taistelukohtauksia.

Täälläkin on paskaa ympäriinsä ja sitä voi oikeesti lentää mistä suunnasta tahansa niin kuin Emilin ja
mun päälle tänään yhen talon toisesta kerroksesta. Joka paikassa hiipii vanhoja miehiä valkosissa
kaavuissa, mut en mä tiedä onko niillä mitään viisauksia jaeltavana. Yks jakoi mulle nyrkkiänsä kun mä
olin kai sen tiellä. Se oli heti sen jälkeen kun ruskea suihku oli yllättänyt. Että hyvin alkoi meillä tämä
reissu. Paskaa niskaan ja nyrkistä naamaan. Jos Stefanus olis ollut meidän mukana, se olis varmaan
antanut ryhmysauvansa hivellä sen äijän kupeita. Nyt piti vain luikkia nopeesti karkuun ja mennä Emilin
kotiin vaihtamaan vaatteita. Julian oli vaikeeta olla tirskumatta kun me taivallettiin mielet mustina ja
tunikat ruskeina kohti Emilin kotia.

Oon yrittäny selvittää, mitä täällä on tapahtunut sinä aikana kun mä olin Suomessa. Siirtyminen tapahtui
aika kuumottavassa vaiheessa, mutta sotilas ei onneksi huomannu Stefanuksen salahuonetta silloin
kellarissa. Sen tajuamiseen ei tarvinnut olla kovin suuri salapoliisi, sillä kaikki oli samalla tavalla kuin
muutama viikko sitten. Jos kellarista olis löytynyt kristittyjen ja keisarinvastaisen liikkeen materiaalia niin
vähintäänkin Stefanus ja isä olisi valeltu öljyllä, köytetty kiinni korkeaan tolppaan ja tuikattu tuleen. Kun
me nimittäin oltiin matkalla Emiliuksen kotiin, me nähtiin neljä sellaista tolppaa, joiden yläpäässä oli
hiiltyneet ruumiit. Tolppien edessä oli sotilas vartioimassa, että kukaan ei ottaisi ruumiita alas. Sotilaan
vieressä oli kepin päässä iso lauta johon oli kirjoitettu “Rooman polttajia ja valtakunnan vihollisia”. Julian
nauru loppui lyhyeen ja mä oksensin. Emilkin oli vakavaa poikaa. Mua nolotti kun mä voin sillä tavalla
pahoin, mutta mä en mahtanu sille mitään. Se oli liian raju muistutus, millaiseen hirvittävään leikkiin me
oli jouduttu mukaan.