1. Kirja, 2. Osa, Luku 8

Unessa mä näin kuinka Julia oli kahlehdittu orjakaleerin kannen alle. Se ja muut orjat istui penkeillä ja
souti suurta laivaa. Kolme orjaa oli kiinni yhdessä pitkässä airossa. Kaikki oli hiestä märkiä ja
uupuneen näköisiä. Julia jäi jälkeen muiden tahdista ja airot kalahteli toisiinsa. Vartija ärisi Julialle ja
hiveli ruoskaansa, joka oli kiinni sen vyöllä. Lopulta Julia ei jaksanut enää soutaa ja vartija käveli sen
viereen ja kohotti ruoskansa. Julia nosti kädet kasvojensa suojaksi ja huusi apua kovalla äänellä.
Siihen mä heräsin. Mä olin hiestä märkä ja sydän löi kovaa. Julian avunhuudot kaikui vieläkin mun
korvissani. Yhtäkkiä mä älysin, että mä olen ihan hereillä ja kuulen oikeasti avunhuutoja. Ne tuli
jotenkin kaukaa, ei kadulta, vaan niin kuin monen seinän takaa. Mä herätin Emilin. Sillä kesti vähän
aikaa ennen kuin se sai silmänsä auki mut sitten sekin kuuli huudot. Sillä välähti tietysti ensin. 

- Julius, tuleeko nuo huudot kellarista?

- Mennään kattomaan.

Me rynnättiin portaat alas keittiöön ja toden totta, siellä avunhuudot kuului paljon selvemmin. Mun
sydän meinasi pompata mun rinnasta ulos kun mä älysin, että huutaja oli Julia. Emil nappasi lyhdyn ja
sytytti siihen tulen. Nopeesti me avattiin kellarin luukku ja ruvettiin siirtämään hyllyä. Hyllylle oli laitettu
paljon painavia ruukkuja ja meiltä meni tuskastuttavan kauan niiden siirtämiseen. Toiselta puolelta ei
kuulunu enää mitään vaikka mä yritin huutaa Julialle. Lopulta kaikki ruukut oli nostettu alas ja me
saatiin siirrettyä hylly sivuun. Just silloin Emil sattui kattomaan kellarin nurkkaan. Mä en vielä tänäkään
päivänä tiedä, miten se oli mahollista näin keskellä yötä, mutta nurkka oli sumea ja värisi. Emil katto
mua silmiin. Sen ilme oli hätääntyny, anova, nolo ja innostunu. Kaikkea yhtä aikaa. Mä en ollut
koskaan nähnyt sitä sellaisena. 

- Julius, me voitais päästä kotiin nyt heti.

- Mitä sä horiset, Julia on tuolla.

- Mä en jaksa enää olla täällä.

- Älä jätä mua.

- Julius, mä haluun mennä kotiin.

- Mene sitten.

Mun paras kaverini petti mut sellasella hetkellä. Mä katoin hyllyn taakse syntyneeseen aukkoon. Siellä
oli ihan pimeetä. Sit mä katoin Emiliin. Se alkoi hitaasti peruuttamaan nurkkaan.

- Julius, mä oon pahoillani.

Se siitä sitten, mä olisin tästä eteenpäin yksin. Mä en halunnu jäädä kattelemaan kun Emil vaihtuisi
Emiliukseksi, vaan sukelsin salahuoneeseen. Nopeesti mä näin, että se oli ihan tyhjä. Mihin ihmeeseen
Julia oli menny? Mä tarkistin joka ikisen nurkan, kurkistin makuulaverin ja pöydän alle. Ei mitään.
Lopulta mä lysähdin istumaan laverille ja nojasin sen takana olevaan säkkikankaaseen. Se antoikin
periksi ja mä kaaduin taaksepäin. Säkki putosi ripustuksestaan mun päälle. Mulla meni hetki päästä
ylös kankaan alta, niin hölmistynyt mä olin. Säkkikangas oli peittänyt kapean käytävän suuaukon.
Sinne Julia oli siis mennyt tai viety. Otin lyhdyn ja pujahdin käytävään. Se oli tosi kapea ja matala, mä
mahduin juuri ja juuri kulkemaan siinä kumartumatta. Seinät ja katto oli vahvistettu laudoilla, lattia oli
kovaksi poljettua maata. Käytävä kulki melko suoraan noin kymmenen metriä. Sitten edessä oli taas
säkkikangas. Raotin kangasta varovasti. Sen takana oleva tila oli myös aivan pimeä. Nostin kangasta
sen verran, että pääsin kulkemaan sen alta. Tila ei ollut suuri, mun kädet olisi yltänyt seinästä seinään.
Yhellä seinällä oli samanlaiset tikapuut kuin mitä meidän kellarissa. Mä nousin niitä ylös ja puskin
päälläni niiden yläpäässä olevaa lattialuukkua. Se oli painava ja mä sain ponnistella ihan tosissani,
että sain nostettua sitä ylös. Lyhty toisessa kädessä ei helpottanut hommaa yhtään. Lopulta luukku
nousi sen verran, että sain laitettua lyhdyn kädestäni lattialle ja sain molemmat kädet käyttööni.

Nousin huoneeseen, joka vaikutti tutulta. Isän työhuone, tietenkin! Eihän käytävä ollu kovin pitkä.
Huoneessa ei ollu ketään, tuntui että sieltä oli lähdetty kiireellä. Paikat oli aika sekaisin. Mulla ei ollu
aikaa tutkia huonetta tarkemmin kun tiesin, että Julia oli jossakin aika lähellä. Juoksin huoneen
ulko-ovelle ja katoin katua molempiin suuntiin. Ei ketään. Kuuntelin hiljaa. Rooman yössä kuului vain
tavanomaisia ääniä, ei mitään vinkkiä siitä, mihin päin Julia olisi mennyt tai viety. Huusin Juliaa nimeltä
muutaman kerran, mutta kukaan ei vastannu. Epätoivo alkoi hiipiä mun mieleen. Mitä mä nyt tekisin?
Hetken mietin, että lähtisin juoksemaan katua pitkin, mutta sitten älysin, että takaa-ajo oli turhaa. Mitä
mä olisin tehnyt vaikka olisin saavuttanut Julian? Sillä oli kuitenkin joku vartija mukanaan. Mä istuin
typertyneenä alas lattialle. Kaikki tuntui murenevan mun ympärillä. Emil oli raukkamaisesti hylänny
mut ja Julian. Julia vietäisiin orjaksi jonnekin hornan tuuttiin ja mä jäisin tänne odottamaan, että kellarin
nurkka alkaisi värisemään ja mä pääsisin takasin kotiin. Miten mä selittäisin tämän kaiken Julian
vanhemmille jos mä edes pääsen täältä pois? Antiikin Julia jäisi loppuiäkseen Suomeen. Se ja Emil
olisi ainoat ihmiset mun lisäkseni, jotka tietäisi totuuden. Emilin kanssa mä en halunnu olla enää
missään tekemisissä. Mulla ei ollut enää ystävää.

Mä nostin luukun ja lähdin takaisin käytävää pitkin salahuoneeseen. Kun astuin hyllyn takaa kellariin,
Gaius Emilius istui lattialla pää painuksissa. Se nosti katseensa muhun. Me katottiin hetki toisiamme
silmiin. Gaiuksen silmissä oli kummallinen katse. 

- Gaius Emilius, mitä Suomessa on tapahtunut?

- Julius, en mä voinu lähtee.

Emil. Se olikin perhanan Emil. Mä en tienny, halusinko mä lyödä sitä turpaan vai hypätä sen kaulaan.
En tehny kumpaakaan, olin vaan ilonen. Mä sain mun ystävän takaisin ja just sillä hetkellä se
merkkasi enemmän kuin mikään muu koko maailmassa.

- Mut mä näin, miten nurkka värähteli ja sä peruutit sitä kohti. Et sitten siirtynytkään?

Emil oli tosi nolona. 

- Julius, mä halusin siirtyä Suomeen, mut jotain meni vikaan ja nurkan väreily lakkasi yhtäkkiä. Mä olen pelkkä raukka paska. Voit sä antaa mulle anteeksi?

Mä en keksiny mitään järkevää sanottavaa, nieleskelin vaan. Joka asiassa ylivoimanen Emil, aina
parempi, vahvempi ja fiksumpi, yhtäkkiä jänisti tiukan paikan tullen kun taas mä olin rynnännyt suoraan
pelastamaan Juliaa. Tunne oli mulle ihan uusi. Mä en tienny olinko mä sille vihanen vai säälinkö mä
sitä. Siksi mä muksautin sitä aika kovaa nyrkillä olkapäähän. Se oli ainoo mitä mä keksin. Sit Julia
palasi mun mieleeni.

- Hei Emil, me päästään täältä pois vain jos me tehdään yhteistyötä. Mitä me nyt tehdään? Miten me saadaan Julia pelastettua?

Siinäpä se. Loppujen lopuksi me oltiin vain kaksi poikaa oudossa maassa ja vastassa meillä oli aikuisia
miehiä. Jälleen kerran hetkeksi syttyny pieni toivon kipinä alkoi hiipua mun mielessäni.