1. Kirja, 2. Osa, Luku 16

Yöllä mun polvea särki. Patjoina meillä oli heinillä täytettyjä säkkejä, jotka ei olleet erityisen mukavia.
Illalla me oli syöty vähän ja kerrottu toisillemme mitä oli tapahtunut. Julia nieleskeli itkua kun se kertoi
sen mikä me jo tiedettiin orjan rikkomasta viiniruukusta, hakkaamisesta ja riidasta Serviuksen kanssa.
Onneksi Livia oli ollut paikalla puolustamassa Juliaa, muuten Servius olisi saattanut tehdä mitä tahansa.
Niin vihainen se oli ollut. Juliaa ei lyöty, sitä oli vain retuutettu rajusti. Hirveä kokemus se oli ollu siitä
huolimatta. Me ei osattu lohduttaa Juliaa muuten kuin vain halaamalla sitä ja vakuuttamalla että kaikki
järjestyisi varmasti. Aika ontolta se kuulosti mun mielestä, mutta mitä muutakaan me olisi voitu tehdä?
Mun mielestä Emil halasi Juliaa ihan liian kauan. Mä tunsin itessäni ärtymyksen ja mustasukkaisuuden
aallon. Emil oli halunnu viime yönä jättää Julian selviytymään yksin, kun mä taas olin rynnännyt
auttamaan sitä. Kunpa mä vaan en olisi kompastunut ja loukannut mun polvea. Sit mä muistin, että
mähän olin vannonut lopettavani Emilin kadehtimisen. Eikö tärkeintä ollu, että me oltiin kaikki edelleen
elossa? Munhan pitäis olla iloinen kun mulla oli ystäviä, jotka ei jättäneet pulaan. Kunpa vain päästäisiin
pian kotiin. Kellarissa oli pilkkopimeää sen jälkeen kun me sammutettiin lyhty. Mä vaivuin ohueen uneen.

Me herättiin siihen kun Titi tuli kattomaan miten me pärjättiin. Se oli tosi huolestuneen näköinen, miehiä
ei ollu kuulunut vieläkään kotiin. Yö oli ollu kuitenkin rauhallinen. Quintus oli käynyt heti aamulla vaivihkaa
kaupungilla. Tiberin ranta oli ollu ihan tavallinen, merkkinä taistelusta oli vain hiiltynyt varastorakennus.
Serviuksen laiva oli lähtenyt. Quintus ei ollu saanu mitään tietoa taistelusta. Ehkä se oli vain hyvä asia,
sillä jos monta miestä olisi kuollut, asia herättäisi suurta huomiota. Siitä olisi seurannut vain ikäviä
tutkimuksia. Pienemmistä tappeluista ei järjestyksestä vastaavat virkamiehet jaksaisi välittää.

Flavia otti ohjat käsiinsä. Se sanoi, että meidän oli nyt parempi pysytellä piilossa jonkin aikaa. Emilin
vanhemmille oli lähetetty sana, että Emil oli turvassa. Titus Julius oli sanonut, että hän luotti Emilin isään
Lucius Emiliukseen. Hän pitäisi suunsa kiinni jos Servius tulisi kyselemään. Lucius menettäisi nimittäin
myös päänsä, jos heidän yhteinen luvaton liiketoiminta tulisi julki. Virkamiehet kuulemma vetivät välistä
itselleen suuriakin summia, mutta kristittyjen auttaminen oli anteeksiantamatonta. Julia tosin ihmetteli,
miten ihmisten myyminen orjaksi oli muka auttamista. Se oli ihan hyvä huomio, mutta me ei nyt jaksettu
pohtia sitä syvällisemmin.

Aamupäivän tunnit kului hitaasti. Salahuoneessa ei ollu mitään tekemistä, mutta toisaalta tuntui hyvältä
kun sai vain olla. Mun polvi ei tykännyt yhtään liikkumisesta. Me muistettiin myös, että kellarin nurkkaa
piti vahtia. Kun me ei nähty aurinkoa, ei mistään tiennyt, milloin oli keskipäivä. Siksi yhden meistä piti
päivystää koko ajan kellarin ja salahuoneen välisessä oviaukossa. 

Sit yhtäkkiä tylsyys katkesi kuin veitsellä leikaten. Me kuultiin salahuoneeseen, miten Titus Juliuksen
työhuoneen oveen jyskytettiin raskaasti. Quintus oli siellä odottamassa Stefanusta ja Titus Juliusta. Se
odotti vielä hetken ennen kuin avasi oven. Kuului kiihtynyttä puhetta ja kolinaa. Ovi suljettiin ja luukku
nostettiin ylös. Me huudettiin naisille keittiöön, että joku oli tulossa. Nekin kiipesi alas. Me lapset siirryttiin
kellarin puolelle, kun taas naiset meni salahuoneeseen. Ne ei aikoneet luovuttaa meitä ilman taistelua jos
käytävää pitkin oli tulossa Serviuksen miehiä. Tulijoilla kesti kummallisen kauan kulkea lyhyt matka
salahuoneeseen. Kuului rahisevaa, raskasta hengitystä ja raahaavaa ääntä. Sitten säkkikangas vedettiin
sivuun ja Titi kirkaisi. Aukosta kömpi huoneeseen vertavuotava Titus Julius ja Stefanus. Molemmat oli
mukiloitu todella pahasti. Titus Juliuksen päässä oli paha haava, mutta Stefanus oli vielä heikommassa
kunnossa. Se roikotti toista kättä ja hengitti tosi raskaasti. Molemmat rojahti säkeille makaamaan. Flavia
ryntäsi heti miehensä luo ja Titi antoi Stefanukselle vettä. 

- Titus, miten teidän kävi?

- Serviuksen miehet jahtasivat meitä koko yön. Saimme eksytettyä heidät hetkeksi, mutta he
saattavat olla vielä meidän jäljillä.

- Oletteko kunnossa?

- Tämä minun haavani paranee kyllä, mutta Stefanuksesta en tiedä. Hän joutui tappelemaan
monta kertaa.

Stefanus makasi säkillä hiljaa ja Titi silitti sen päätä. Titus nousi ja meni Stefanuksen luo.

- Stefanus, tästä hetkestä lähtien sinä olet vapaa mies.

- Kiitos, Titus Julius. Sinä pelastit henkeni. Stefanus sanoi heikosti. 

- Ja sinä minun. En olisi päässyt pakoon ja selvinnyt yöstä ilman sinua.

Sitten Titus Julius katsoi Titiä silmiin.

- Titi, tästä hetkestä lähtien sinä olet vapaa nainen.

Titin silmät revähtivät auki. Tätä se ei ollu varmaan osannut odottaa. Titi soperteli jotain käsittämätöntä
varmaan omalla kielellään. Sitten se syleili Stefanusta sen verran kiihkeästi, että mä älysin niiden olevan
pari. Flavia halasi myös miestään ja vähän aikaa pieni huone oli täynnä onnea ja hymyä. Sitten
työhuoneen ulko-oveen jyskytettiin taas. Onnellinen hetki oli ohi. Stefanus nousi vaivalloisesti ylös ja otti
veitsen käteensä. Oveen jyskytettiin uudelleen ja taas uudelleen. Mä ajattelin, että nyt on kaikki loppu.
Me ei mitenkään päästä tästä loukosta karkuun. Sitten Emil sanoi meille suomeksi.

- Julius ja Julia, nurkka värisee.

Viimeset asiat, mitä mä antiikin Roomasta muistan on kumea jyskytys Titus Juliuksen työhuoneen oveen,
tunkkainen kellarin ja hien haju, ja kellarin hyllylle nostettu lyhty. Meidän piirteet alkoi häviämään yhtä
aikaa. Mä otin Emiliä ja Juliaa käsistä kiinni. Siinä hetkessä millään muulla ei ollu mitään väliä.
Me päästäisiin kotiin.