1. Kirja, 2. Osa, Luku 14

Mä olin laivan ja laiturin välisessä ahtaassa raossa. Lähdin nopeesti uimaan virtauksen mukana, jotta
en olisi jäänyt puristuksiin. Joki ei virrannut kovin voimakkaasti, mutta mulla oli päällä hankala viitta ja
tunika. Vasta nyt mä huomasin, että kaatuessa mä olin loukannut mun polven. Jokainen potku sattui
niin että päätä huimasi. Jalat ei yltäneet pohjaan ja ranta oli tehty tällä kohdalla jyrkäksi kiveyksellä.
Mua rupesi pelottamaan, miten mä pääsisin ylös ja miten kauan mun voimat riittäisi jos en löytäisi
lepopaikkaa. Vaatteet alkoi toden teolla painamaan. Viitan mä onnistuin pudottamaan pois, mutta
tunikan riisuminen oli liian hankalaa. Laiva ja tappelu jäi taakse, mä uin ja ajauduin virran mukana
varmaan neljäsataa metriä. Ranta oli edelleen jyrkkä kivinen muuri. Laitureita oli kyllä siellä täällä,
mutta ne oli mulle liian korkeella. Mun voimat alkoi loppumaan ja polveen sattui koko ajan. Mä aloin jo
painua pinnan alle. Silloin rannalta kuului tuttu ääni.

- Julius, yritä jaksaa! Mä tuun auttamaan.

Sitten kuului molskahdus. Joku otti musta kiinni ja kannatteli mun päätä pinnalla. Julia. 

- Emil, saatko heitettyä köyden tänne?

- Ihan kohta. Mä teen tähän solmun.

Emil heitti Julialle köyden ja se antoi sen mulle. Mä pidin köydestä kiinni solmun kohdalta. Julia polki
vettä mun vierellä. 

- Jaksat sä pitää köydestä kiinni, jos me nostetaan sut ylös?

- Joo.

- Nostakaa nyt!

Emil ja pari ohikulkijaa veti mut ylös rantakiveykselle. Mä huohotin ja makasin vaan paikallani. Sitten
Julia vedettiin ylös, ja Emil kiitti apulaisia.

- Nyt meidän pitää lähtee pois täältä. Me ei tiedetä, miten siellä tappelussa on käynyt.

- Titus Julius pelasti mut.

- Me nähtiin onneksi kun sä hyppäsit veteen.

- Pystyt sä juoksemaan?

- En tiiä. Polveen sattuu. 

- Nyt pysytään yhessä koko ajan. Me ei jätetä sua.

Emil tuki mua hartioista ja mä konkkasin eteenpäin. Kipu hakkasi polvessa kuin äkäinen hevirumpali.
Julia kulki vähän edellä ja tähyili, näkyikö missään Serviuksen palvelijoita.