2. Kirja, Luku 9

Onneksi isä panee mut soutamaan. Se ite selvittelee verkkoja Osmon kanssa. Mulla ei olis ollu mitään
hajua, miten niitä pitää käsitellä, mutta soutaa mä osaan. Vene on kapea ja kiikkerä, mut kyllä mä
pärjään sen kanssa. Vene tuoksuu tervalta. Me on soudettu jokea pitkin virran mukana ehkä pari
kilometriä ja tultu kapealle merenlahdelle. Vesi on suolasta, muuten mä olisin luullut että me ollaan
järvellä. Pari muutakin venettä on samalla asialla kuin me, miehet huutelee toisilleen jotain. Pientä
mahtailua ja kiusottelua, kenen verkot on pahiten sotkussa. 

Yhtäkkiä kuuluu kun joku puhaltaa torveen pitkiä töräyksiä. Tunnelma muuttuu heti. Kaukana merenlahden toisella puolella näkyy vene, jonka täytyy olla paljon isompi kuin meidän veneet. Se on tulossa soutaen nopeasti meitä kohti. Isä katsoo sitä huolestuneena.

- Ruotsien pitkävene. Miten se on täällä saakka? Ei ne yleensä tule näin pohjoiseen. Rosalassa olen nähnyt tuollaisia pitkäveneitä, mutta en ikinä täällä Peemarinlahdella. Tämä ei tiedä hyvää.

Miehet sopivat nopeasti, mitä tekevät. Osmo siirretään toiseen veneeseen, joka lähtee kiireesti kotiin
päin. Sitä soutaa Kauko, joka on miehistä nuorin ja vahvin. Se menee järjestämään vastarintaa, jos
ruotsit ovat väkivaltaisia. Varotus on varmaan kiiriny jo kotikylään, mutta siitä ei voi olla varma. Meillä
ei oo mukana juuri aseita, jokunen puukko vain. Jos tulijat on vihamielisiä, meillä ei ole mitään
mahdollisuuksia. Me soudetaan rantaan jokisuulle. Vene vedetään rannalle. Isä neuvoo mua.

- Unto, mene pensaiden suojaan ja katso mitä tapahtuu. Heti jos tulee tappelu, juokset kotiin. Otatte aseet mukaan ja menette linnavuorelle. Sytytätte merkkitulet ja puhallatte torviin. Äitisi tietää kyllä, mitä tehdä.

Vene lähestyy rantaa. Nään jo soutajien kasvot. Miehiä on noin kaksikymmentä. Niiden ilmeet on
vakavia, eivät oikeestaan sotaisia. Vene karahtaa rantahiekkaan ja siitä nousee kolme miestä. Isä ja
kaksi muuta meidän kylän miestä seisoo rinnakkain ja yrittää näyttää rauhallisilta. Johtajan näköinen
mies nostaa kätensä pystyyn tervehdykseksi. Se sanoo jotain, mitä en oikein kuule. Isä vastaa lyhyesti.
Juttelu kestää jonkin aikaa, mut mä en saa siitä selvää. Äänenpainot ei kohoa, johtaja vaikuttaa
sovinnolliselta. Sit johtaja viittaa apuriaan tuomaan veneestä arkun. Se ottaa arkusta koruja ja antaa ne
isälle. Isä tunnustelee niitä muiden meidän miesten kanssa. Sitten ne nyökkää ja lähtee omille veneilleen.
Mä en tiedä, pitäiskö mun mennä myös veneeseen vai lähteä kävellen kotiin. Koska isä ei näytä mitään
merkkiä mulle, mä päätän pysyä piilossa ja seurata veneitä jokirantaa pitkin. Jännitys näyttää ainakin
vähän helpottaneen isän kasvoilta, kun sen vene lipuu jokea vastavirtaan.

2. Kirja, Luku 8

Mä oon jossain hyvin pimeessä paikassa. Savu tuoksuu, on mukavan lämmin. Mä en kuule oikeestaan
mitään. Onko tää savusauna? Mä tunnustelen itteäni. Mulla on vaatteet päällä, karkeaa kangasta oleva
paita ja väljät housut, ei kenkiä. Vähitellen mun silmät tottuu pimeään ja alan erottaa yksityiskohtia. Ei
tää sauna ole, mut jotain sen tapaista. Huone on neliön muotonen ja melko iso. Lattia on lankuista,
seinät on noesta mustat. Joka puolelle on ripustettu vaatteita ja muuta tavaraa. Mä tunnustelen vaatteita.
Ne on samaa karkeeta kangasta kuin munkin vaatteet, mut vähän kosteita. Huomaan ison tuohikontin,
joka on tyhjä. Roomassa mä en ainakaan ole. 

Odottaako joku mua? Mitä mä oon tullu tänne tekemään? Kun en muutakaan keksi, mä avaan oven ja
astun kynnyksen yli. Pää jysähtää kipeesti oven karmiin ja kiroon mielessäni. Kun kipu helpottaa,
kattelen ympärilleni. Mä oon pienessä kylässä, siellä täällä näkyy pieniä harmaita rakennuksia. Vähän
kauempana virtaa joki ja talojen ympärillä on peltoja, jotka vihertää vähän. Puissa on vihreitä lehtiä,
mut ne ei ole vielä täydessä mitassa. Maisema vois olla ihan meidän mökiltä. Oonko mä edelleen
Suomessa? Paleltaa vähän. Ilta on valoisa ja kaunis, mutta tuulee aika kovaa. Kai mun pitää mennä
lähimpään mökkiin. Jännittää, mitä siellä on vastassa. Toisaalta tällä kertaa mä tiesin että mä siirryn
ajassa johonkin. Mun pitäis osata paikallista kieltä ja mä näytän ihan samalta kuin joku täällä asuva
poika. Mulla ei pitäis olla mitään hätää. Vasta nyt mä muistan, miksi mä tänne tulin. Muisto viiltää kuin
puukko mahassa, mut mä pakotan sen pois. Mulla ei oo nyt aikaa tähän.

Ennen kun mä meen mökkiin sisälle, mä tarkastelen sitä vähän aikaa. Hirret on harmaat, mökissä ei
näy yhtään ikkunaa. Näyttää, että katto olis tehty tuohesta. Tällä reissulla on varmaan turha odottaa
mitään kylpyläreissua juristi-isän kanssa. Avaan matalan oven ja tällä kertaa muistan kumartua
tarpeeksi alas. Ensin on pieni eteinen ja sitten toinen ovi. Mä avaan senkin ja astun sisään. Mä nään
hämärässä valossa yhden huoneen. Nurkassa on iso kiviröykkiö ja jonkinlainen tulisija. Seinillä palaa
muutamassa paikassa vähän kynttilännäkösiä pieniä tulia. Huoneen keskellä on pöytä, jonka ääressä
istuu mies, nainen, ja kaksi mua pienempää lasta. 

- No Unto, oliko vaatteet kuivat?

- Ei vielä ihan. Hetken päästä.

- Tulehan syömään. Lähdetään sitten vielä kalalle. Tuleekos Osmo mukaan?

- Joo!

- Harmi, kun ei ehditty hakemaan verkkoja pois ennen myrskyä. Nyt ne on varmasti ihan sotkussa. Tulee pitkä ilta kun niitä selvitellään.

- Onneksi ette olleet kalassa eilen. Olisitte joutuneet pulaan. Minä en muista tuollaista ukonilmaa olleen moneen vuoteen.

Naisen ääni on lempeä. Se on varmaan mun äiti. Mä oon siis Unto ja pikkuveli nimeltään Osmo. Sisko
on niin pieni, että se ei vielä puhu. Kieli on aika tutun kuuloista, ehkä vanhaa suomea. Mä istun pöytään
ja otan palan leipää. Se on kovaa kuin kivi. Mä matkin muita ja kastan leivän kulhoon, jossa on jotain
lientä. Leipä pehmenee ja saan puraistua siitä palan. Maistuu ruisleivältä. Hampaissa kirskahtaa
inhottavasti joku kova kohta. Pieni kiven siru. Pitää pureskella varovasti. Liemi maistuu suolaselta
kalakeitolta. Hörppään varovasti vettä. Mä muistan miten Roomassa vesi oli ihan kuraa, mut tää maistuu
melko raikkaalta. Ruuan jälkeen me lähdetään ulos. Kalareissu tuntuu juuri nyt hyvältä ajatukselta.

2. Kirja, Luku 7

Mä oon yksin liikkavarastossa. Mun sydän hakkaa niin kovaa, että mua huimaa. Mä etin jotain. Mitä mä
haen täältä? Sit mä muistan. Pesismaila. Tai joku muu millä mä saan satutettua. Miks helvetissä mun
käsiin sattuu vain palloja ja liivejä ja verkkoja. Mä heittelen tavaroita ympäriinsä, kaadan kärryjä joissa on
tavaraa, vedän hyllyiltä kaikki kamat alas. Missä on pesismailat? Mä en nää kunnolla sivuille,
päätä pitää käännellä koko ajan. Discon jytke kuuluu oven takaa. Voi h....tinp....eens....na.
Jumalauta se maila tänne NYT! Mä rojahdan kaaoksen keskelle. Julia. Ja Emil. Mä lyön sitä heti kun
vaan se tulee mua vastaan. Vaikka nyrkillä jos ei muutakaan ole.

Mun lipunmyyntivuoron aikana mä huomasin, että meidän luokan tytöt alkoi kuiskuttelemaan tavallista
enemmän. Sen silmät suureni kuka kuuli jutun joltain toiselta. Aluks mä en kiinnittäny siihen mitään
huomioo, mut sit mä huomasin, miten tytöt katto aina ekaks muhun kun ne kuuli sen uutisen. Mua alkoi
hermostuttaa. Missä Julia ja Emil oli? Lopulta Eva, joka on rohkein meidän luokan tytöistä tuli mun luo ja
kysyi, tiesinkö mä missä Julia ja Emil oli? Kun mä vastasin, ettei mulla ollut mitään hajua, Eva kumartui
kuiskuttamaan mulle: Ne on ulkona roskakatoksen takana pussailemassa. Se olis yhtä hyvin voinu
potkasta mua munille.

Mä en löydä mitään kättä pidempää. Mun päässä kohisee edelleen. Miten Julia voi tehdä mulle näin?
Ja miten Emil? Sit tulee kyyneleet. Mun sisällä on niin iso möykky, että mä en pysty tekeen mitään.
Mitä se hyödyttää jos mä lyön Emiliä? Ei Julia kuitenkaan ala tykkäämään musta sen jälkeen. Miksi ne
teki mulle näin? Mulla ei ole edes sanoja ajatella tätä. Mitä mä teen? Mä en voi vaan kävellä takasin
tonne discoon. Mä en pysty. Mä en halua nähdä niiden naamoja. Joku tulee kohta tänne ettimään mua.
Kyllä ne tietää. Kyllä ne näki kun mä lähdin heti kun Eva oli kuiskuttanu mulle ne kauheat sanat. Se
nautti selvästi kun se sai kertoo mulle uutiset. Tietääkö kaikki? Ihan takuulla. Ja nyt kaikki tietää, että
mä vedin hervottomat kilarit. Eli mäkin olen ihastunut Juliaan. Mitä mä teen? Mulla ei oo paljoo aikaa.
Kohta joku tulee. Helvetti.

Mä nousen ylös ja teen sen mitä mä oon aina tykänny täällä tehdä. Meen kattelemaan opetustauluja.
Niissä mun naama on yleensä aina voittajan. Mä selaan nopeesti esiin antiikin Roomaa kuvaavan
taulun. Siinä mä oon, tyynen rauhallisena, keskittyneenä seuraamaan oikeudenkäyntiä. Mä näytän
hyvältä. Tai siis Marcus Julius näyttää. Mut ollaanko me sama ihminen? Onko Julia Servia ja Marcus
Julius naimisissa? Onko niillä lapsia? Ne on ehkä hyväilly jo lukemattomia kertoja ja kuiskinu toistensa
nimiä. Gaius Emiliusta ei kuvassa näy. Se on varmaan kuollu johonkin ruttoon. Sillä on ollu hirveitä
tuskia. Sen naamaan ja kaikkialle sen kehoon on kasvanu hirveitä paiseita. Sen ruumis on haudattu
polttamalla, ettei tauti lähde leviämään.

Mulle tulee omituinen olo. Möykky mun sisällä on muuttumaton. Mä nostan mun katseeni taulusta
varaston nurkkaan. Se väreilee. Mitä hävittävää mulla muka on? Mä en voi kävellä tuosta ovesta ulos.
Kaikki nauraa mulle, mä oon tän illan noloin jätkä. Mulla ei ole täällä enää elämää. Mä haluan pois.
Haistatan paskat Emilille ja Julialle. Lasken taulun kädestäni ja kävelen nurkkaan. Mun varpaita ja
sormenpäitä alkaa kutittaa ja kihelmöidä. Nostan kädet silmien tasalle ja näen miten ne alkaa
häviämään mun näkökentästä.

2. Kirja, Luku 6

Discopäivä tuntui matelevan tooosi hitaasti. Kaikki muutkin 6-luokkalaiset oli ihan täpinöissään. Ihan kohta alkais kesäloma. Discokin sai aika monen kiihdyksiin, kun kaikennäköistä säätöä näytti olevan yhellä jos toisella. Viestejä ja kuvia sinkoili ihmisten puhelimiin eikä opet enää jaksaneet yrittää sitä kieltää. Meidän luokan tehtävänä oli hoitaa discossa muutama homma. Me jaettiin vuoroja lipunmyyntiin ja kioskiin. Jasmin, Iida ja Eva halusi vetää pari ohjelmanumeroa. Mun ajatukset oli tietysti keskittyny siihen, miten mä saisin olla mahdollisimman paljon Julian seurassa. Vuoroista tuli sit niin älytön riita ja säätäminen, että open piti määrätä parit. Ja totta kai se otti kalenterinsa esiin, jossa oli meidän luokan oppilaat sukunimen mukaan aakkosjärjestyksessä ja alkoi siitä lätkimään pareja vuoroihin. Pahus. Eka puolen tunnin lipunmyyntivuoro: Julia Aava ja Emil Abell. Ja niin edelleen. Mulle tuli lipunmyyntivuoro tuntia myöhemmin Roope Karvisen kanssa. Roope oli mukava tyyppi, ei mua haitannu olla sen kanssa, mutta harmitti, että discoajasta meni ainakin tunti hukkaan. Onneksi discolle oli varattu kolme tuntia aikaa, viidestä kaheksaan. Mulla pitäis olla vielä tilaisuuksia ihan kohtalaisesti.

Lopulta koulupäivä oli ohi ja mä menin kotiin valmistautumaan. Tai höpö höpö, miten mä muka olisin valmistautunu? Eihän mulla menny kuin varttitunti siihen, että kävin suihkussa ja vedin puhtaat vaatteet päälle. Läksyjä ei enää ollu, kotityöt oli hoidettu, Emilin ja Julian kanssa oli sovittu, että me nähtäisiin kaupan luona puoli viideltä ja mentäisiin siitä yhtä matkaa koululle. Ei siis mitään järkevää tekemistä. Pelaaminen ei nyt maistunu. Mä yritin lukea yhtä kirjaa, mut ei siitäkään tullu mitään, vaikka yleensä mä tykkäsin lukee ainakin vähän aikaa jos oli tällanen tylsä hetki.

Lähdin norkoilemaan kaupalle kymmenen minuuttia etuajassa. Emil tuli siihen melkein heti mun perään ja Juliakin lopulta. Musta tuntui että se viivytteli tahallaan kotonaan ja halusi vain että me jouduttaisiin odottamaan sitä. Jos sovitaan tapaaminen puoleksi, niin kyllä musta olis reilua ilmottaa, jos ei pääse tulemaan etuajassa. Nyt oli kuitenkin kyseessä 6.luokan kevään viimenen disco. Mikään ei tuntunu sillä hetkellä yhtä tärkeeltä ja jännittävältä. Tänään mä tekisin ratkasevan alotteen.

Me pyöräiltiin koululle, mihin oli jo kerääntyny aika paljon porukkaa oottamaan sisäänpääsyä. Musta oli hyvä, että disco oli vain 3-luokkalaisille ja siitä ylöspäin. Pienet on joskus ihan veikeitä välitunneilla, mut ne roikkuu liikaa meidän isojen ja erityisesti tyttöjen lahkeissa kiinni ja tyttöjen huomio menee niihin. Nyt ei ollu vaahtosammuttimista haittaa. Julia ja Emil meni heti valmistelemaan lipunmyyntipöytää, sillä discon alussa siinä olis tietysti kaikkein kovin ryysis. Mä lähdin kiertelemään ja kysymään mitä biisejä dj:llä oli soittolistassa. On yllättävän vaikeeta näyttää siltä, että olis hirveesti tekemistä ja järjesteltävää, kun oikeesti ei ole yhtään mitään järkevää puuhaa. Mut mä en ollut ainoo. Tuntui, että kaikki kuutoset sääti ihan älyttömästi. Valvovilla opeilla oli täysi työ, kun ne yritti estää isompien vahinkojen syntymisen. Sit kello oli lopulta tasan, ovet avattiin ja porukkaa alkoi tulvimaan sisään.

2. Kirja, Luku 5

Me oli käyty sillon tällön liikkavarastossa kattelemassa Emilin ja Julian kanssa niitä vanhoja opetustauluja. Me oli huomattu silloin kun siirryttiin Roomasta koko porukalla takaisin nykyaikaan, että niissä tauluissa oli kaikissa kuvattu ainakin joku meistä kolmesta. Mä en ymmärrä, miten se oli mahdollista. Mä olin katellu niitä kuvia vaikka kuinka monta kertaa aikasemminkin, enkä ollu huomannu niissä mitään erikoista. Olinko mä vaan ollut puolisokea, vai oliko meidän naamat ilmestyneet niihin tauluihin näiden aikamatkojen aikana? Kenelläkään meistä ei ollu pienintäkään halua siirtyä meidän omasta ajasta yhtään minnekään, mutta silti varasto ja ne taulut kiehtoi meitä. Ne tuntui melkein vetävän puoleensa. Oli siistiä katella omaa kuvaansa eri aikakausista kertovissa tauluissa. Me keksittiin tarinoita siitä, mitä meidän hahmoille oli tapahtunu ennen kun ne oli joutunu niihin kuvattuihin tilanteisiin ja mitä niille tapahtui sitten. Se oli sopivan jännää ja kuitenkin turvallista, kun kaikki tiedettiin, että ei ollu mitään vaaraa joutua oikeesti niihin tilanteisiin. Me kaikki muistettiin, että todellisuudessa oman hengen puolesta pelkäämisessä ei ollu mitään jännää. Se oli vain ja ainoastaan hirveetä.

Discoa edeltävänä koulupäivänä me oltiin taas lojumassa patjoilla taulujen edessä. Mun teki mieli jälleen kerran tutkia niitä vähän lähempää. Sivelin ja haistelin yhtä taulua. Mä pidin vanhojen kirjojen tuoksusta, vaikka äidin mielestä ne haisi tunkkaisilta. Ajattelin, että taulut haisee varmaan samalla tavalla kuin kirjat ja vedin kunnolla ilmaa sieraimiin. Mut vielä mitä. Taulu ei haissu millekään. Mä nuuhkin lisää. Ei minkäänlaista hajuaistimusta. Sanoin siitä Emilille ja Julialle ja ne tuli myös haistelemaan. Me käytiin läpi jokainen taulu ja oltiin yhtä mieltä. Yksikään niistä ei haissut yhtään. Ei vanhalle, ei pahalle, ei hyvälle. Emil tosin kevensi vähän tunnelmaa ja sihautti ilmaan niin happamanmakean hiljaisen hiihtäjän, että meidän oli pakko Julian kanssa paeta hetkeksi pois varastosta. Kun me tultiin takaisin, Emil tutki tarkasti yhden taulun takapuolta.
- Emil, se kuva on sillä toisella puolella.
- Vai esittääkö tuo toinen puoli Emil Abellin kivikautista luolaa, josta on tilapäisesti päreet palaneet loppuun?
- Älkää höpöttäkö vaan kattokaa tänne. Näytä Julius puhelimella valoa.

Mä näytin lisävaloa ja me kumarruttiin kattomaan Emilin näyttämää kohtaa opetustaulun takapuolella.
Aluksi se näytti olevan ihan tavallista ruskeaa pahvia, jossa oli kosteuden aiheuttamia epämääräsiä
raitoja. Mutta kun niitä katsoi tarkemmin, raidoista alkoi erottaa kirjaimia. Julia älysi ensimmäisenä,
miksi ne näytti niin kummallisilta.

- Viedään taulu tuon ison peilin eteen.

Emil piteli taulua kokovartalopeilin edessä. Mä näytin valoa ja Julia katsoi kauempaa, sillä kirjaimet erotti
paremmin vähän sivusta.

- Siinä lukee ehkä ATONOS tai LATONOS, en oo varma.

- Mitä se tarkottaa?

- Ei mitään tietoo. Ehkä se on joku vanha pahvilaatu. Miksihän se on tossa peilikuvana?

- Olisko se painunu siihen jostain toisesta pahvista?

- Hei me ollaan tosi pahasti myöhässä tunnilta.

- Camoon, hei viimesiä koulupäiviä viedään, ketä kiinnostaa.

- Mennään nyt. Meillä on discoasioita sopimatta.

Me laitettiin taulut takaisin telineeseen ja lähdettiin kiireesti tunnille. Me ei haluttu missata mitään discoon
liittyvää.

2. Kirja, Luku 4

Kuudennen luokan viimenen kuukausi oli hienoo aikaa. Meillä oli paljon retkiä ja kaikenlaisia
poikkeuspäiviä. Kevätjuhlaa harjoteltiin ja tehtiin viimesiä kokeita. Toukokuu oli lämmin ja aika sateinen,
mut se oli hyvä, koska mulle tulee katu- ja siitepölystä kurja olo. Retkillä pääsi myös vähän vapaammin
olemaan Julian ja Emilin kanssa. Aikasemmin mulla oli ollu muitakin kavereita, mut mun antiikin reissujen
jälkeen mä olin alkanu vältellä muita ja musta tuntu että muut pojat vältteli mua. Emil oli edelleen luokan
kingi ainakin silloin kun se tahtoi olla. Sekin oli kuitenki jääny koko ajan enemmän sivuun muiden jutuista.
Ehkä meistä tuntui että muut oli vielä niin lapsellisia. Me oli kuitenkin nähty ja koettu yhessä sellasia
juttuja, että toisten poikien jutut tuntui jotenkin älyttömän laimeilta. Tai no okei, ehkä meilläkin oli välillä
aika pellemeininki. Kerran me leikattiin ämpäreihin aukot silmille, vedettiin ne päähän, otettiin mukaan
pari ämpärillistä vesi-ilmapalloja ja asetuttiin passiin yhen pyörätien varteen. Me sovittiin, että herrasmiehet ei kiusaa lapsia eikä vanhuksia, mutta muut on vapaata riistaa. Muutama makoisa tälli saatiinkin ohikulkijoihin. Jotkut ei osannu suhtautua asiaankuuluvalla huumorilla siihen, että tuplaosuma kasteli niiden vaatteet. Yks kalju apina lähti raivona meidän perään, mutta me päästiin karkuun. Siinä oli parkourtaidoista apua kun piti vipeltää menemään ämpäri päässä pitkin metsiä. Äijä kirosi kauheesti kun se ei saanu meitä kiinni. Takaa-ajon aikana kyllä pelotti, mut jälkeenpäin mun maha kramppasi naurusta.

Ei meidän elämä nyt ihan hetkessä muuttunu vakavaksi ja tylsäksi aikuisten keskusteluerämaaksi, mutta silti joku etäisyys meidän ja muiden poikien välille muodostui. Julialla oli vissiin tytöissä muutama hyvä kaveri, mutta sekin oli paljon meidän kanssa. Mä olisin voinu katella sen silmiin loputtoman kauan ja jos mä oon ihan rehellinen, kyllä mä aika usein katoinkin. Nimittäin Julian kuvia mun puhelimessa. En mä sitä livenä ilennyt tuijottaa muuten kuin sillon jos se ei nähny. Ja niinä hetkinä mun piti varmistua, ettei kukaan muu huomannu mun tuijotusta.

Jos se Emilin jänistäminen Roomassa oli yks aihe, jota me välteltiin puheenaiheena Emilin kanssa, niin
Julia oli toinen. Mä en kertonu Emilille mitään siitä, että mä nukahdin suunnilleen joka ilta toinen käsi
puhelimella jossa oli auki Julian kuva ja toinen käsi, no arvaat kyllä missä. Vaikka me oli juteltu kaikista
muista asioista niin noi kaks aihetta oli sellasia, että ne jätettiin rauhaan. Ei meidän tarvinnu siitä sopia,
se oli molemmille itsestään selvää.  

Viimesellä kouluviikolla oli tiedossa koulun disco, johon tietysti suunnilleen kaikki oli tulossa. Mä mietin
kuumeisesti monta päivää ja yötä, että uskaltaisinko pyytää Juliaa tanssimaan hitaita mun kanssa. Tai
pyytäisikö ehkä se mua? Pelkkä ajatuskin sai mun naaman virneeseen. Isä kysyi yhtenä aamuna
huolestuneena, oliko mulla maha kipeenä. Mä olin saanu Julialta viestin “Monelta sä oot ajatellu mennä
discoon?”. Mulla oli pelkät löysät bokserit jalassa ja mun heppi ponkaisi sellaiseksi tolpaksi pelkästä
riemusta, että mun oli pakko vajota kaksin kerroin lattialle rauhottelemaan. Disco. Julia. Julius.
Lähekkäin. Auts. Otas nyt iisimmin pikkukaveri.

2. Kirja, Luku 3

Sotilaat raahaa mukanaan kahta miestä ja yhtä naista. Väkijoukko ympärillä on kiihtynyttä. Ihmiset
huutelee solvauksia vangituille ja sylkee niiden päälle. Mä, Julia ja Emil kuljetaan väkijoukon mukana
melkein eturivissä. Me ei huudeta mitään, seurataan vaan tapahtumia. Sit tullaan rakennusten
ympäröimälle aukiolle. Sotilaat alkaa sitoa vangittuja korkeisiin paaluihin, mut sitten joku alkaa huutaa,
että ne on sitomassa vääriä ihmisiä. Huutaja osottaa meihin kolmeen ja meidät otetaan kiinni.
Nopeesti meidät on napattu kiinni ja sidottu paaluihin kiinni. Me ollaan niin kauhistuneita ja
lamaantuneita, että ei osata oikein edes vastustella. Kun meidät on sidottu, meidän ympärille
pyöritetään monta kierrosta jotain ohutta kangasta. Lopuksi meidän päälle kaadetaan jotain mustaa
mönjää ja paalut nostetaan pystyyn. Emilin luokse tulee yksi sotilas soihdun kanssa ja alkaa sytyttää
kangasta palamaan. Emil huutaa tuskasta. 

Siihen kohtaan mä herään hiestä märkänä. Tää on jo kolmas yö peräkkäin kun mä nään tän unen.
Kyllä mä tiedän, miksi uni on joka kerta samanlainen. Me nähtiin Julian ja Emilin kanssa Roomassa
neljä hiiltynyttä ruumista paaluihin sidottuna. Ne oli todennäköisesti olleet kristittyjä, joita syytettiin
Rooman suuren palon sytyttämisestä Keisari Neron aikana. Vaikka me kaikki kolme on päästy takaisin
kotiin ehjin nahoin ja vaikka mä tiedän, että todennäköisesti mun antiikin Rooman perheelle ja ystäville
ei tapahtunu mitään hirveetä ainakaan heti sen jälkeen kun me siirryttiin takaisin, nää raakuudet ei jätä
mua rauhaan. Tänään mä nään taas mun psykologia. Tähän mennessä mä oon joko pelleilly sen
vastaanotolla tai sitten yrittäny käyttäytyä niin tavallisesti kuin vain mahdollista. Tällä kertaa mä kerron
sille näistä unista. Mä haluan niistä eroon.

Psykologin nimi oli Riitta ja se oli tosi mukava, jotain 50-vuotias nainen. En mä osaa arvioida aikuisten
ikää kovin tarkasti. Mut se on sen ikäinen, että mä en oo ikinä ajatellu siitä mitään eroottista. Se on
oikeestaan tosi hyvä. Mitä siitäkin tulis, jos se olis joku huikeen kaunis muija, jonka seurassa mulla
olis jatkuva stondis. Siinä tilanteessa olis aika vaikeeta rentoutua ja puhua mun elämästä.
No okei, heti kun me oli vaihdettu normaalit kuulumiset ja muut, mä sanoin, että mä halusin kertoo
jotakin. Mä kerroin mun unista. Kuvailin ne tosi tarkkaan ja sanoin, että uni oli toistunu monta kertaa
täysin samanlaisena. Riitta kattoi mua silmiin.

- Julius, tää antiikin Rooma toistuu sun elämässä nyt aika monessa tilanteessa. Mitä se sulle merkitsee?

Se tiesi niistä nettivideoista, mut mä en ollu kertonu sille sanaakaan meidän siirtymisestä Roomaan.

- Voinko mä luottaa suhun? Kerrot sä näitä juttuja muille ihmisille?

- Mua sitoo vaitiolovelvollisuus. Mä en saa kertoa sun asioista kenellekään, paitsi jos sä oot vaikka joutunu rikoksen kohteeksi ja sun etu vaatii sitä, että mä vien asiaa eteenpäin. 

- Mitä jos mä kerron sulle jotain aivan älytöntä ja sairasta?

- Sä voit kertoo mulle ihan mitä vaan. Mun tehtävä on auttaa sua. 

Mä olin hetken hiljaa ja mietin. Sit mä päätin että mä tarviin apua ja nyt olis hyvä hetki ottaa sitä
vastaan. 

- Onko sulla aikaa? Tää juttu on aika pitkä.

- Mulla on aikaa. Eikä sun tarvii kertoa kaikkee kerralla jos et jaksa tai halua.

Mä huokasin syvään ja alotin siitä liikuntatunnista kun mä menin hakemaan liikkavarastosta kamoja ja huomasin että varaston yksi nurkka väreili kummallisesti. Mä kerroin siirtymisestä Roomaan, mun roomalaisesta perheestä, siitä miten mä ymmärsin niiden kieltä, ja miten mä näytin täsmälleen samalta kuin Marcus Julius. Mä kerroin Gaius Emiliuksesta ja Julia Serviasta, koulusta, kylpylästä, naimisiin menemisestä, orjista, hiiltyneistä ruumiista, kammottavasta ruuasta, sotilaista, siirtymisestä takaisin Suomeen, niistä muutamasta helvetillisestä viikosta täällä, Julian vangitsemisesta ja vapauttamisesta, Stefanuksesta, tunneleista, ihan kaikesta. Kun mä pääsin loppuun mä olin tosi uupunut. Riitta oli kuunnellut mua tosi tarkasti ja tehny vähän muistiinpanoja. 

- Olenko mä hullu? Vai onko mulle ja Julialle ja Emilille tapahtunu jotain, mikä ei ole oikeesti mahdollista?

Riitta ei aluksi sanonu mitään. Sit se katsoi mua tarkasti ja tutkivasti.

- Julius, mulle ei oikeestaan merkkaa yhtään, onko nää asiat tapahtunu oikeasti vai ei. Mulle on tärkeetä, että ne on tapahtunu sulle. Joko sun pään sisällä tai sitten ihan oikeasti. Sä koet nämä asiat nyt tosi voimakkaasti ja ne vaikuttaa sun elämään. Eli sulle ne kaikki asiat on totta. Mun tehtävä ei ole olla mikään tutkija tai tuomari ja selvittää, oletko sä todella ollut antiikin Roomassa vai et. 

- Mua väsyttää.

- En yhtään ihmettele. Me voidaan jatkaa joku toinen kerta.

- Pitääkö sun kertoo tästä jollekin muulle?

- Ei tietenkään. Mä voisin saada potkut jos mä kertoisin.

- Tiiätkö, mä en oo kertonu tästä kenellekään muulle. 

- Mä oon tosi iloinen, että sä kerroit mulle. 

Mä lähdin pyöräilemään kotiin. Olo oli kummallisen tyhjä ja kevyt.

2. Kirja, Luku 2

Kotona äiti ja isä halus jutella mun kanssa. Ne istui sohvalla mun molemmilla puolilla ja oli jotenki
vaikeina. 

- Mitä sulle kuuluu Julius?

- Parempaa kuin koskaan.

- Sä oot ollu tässä viime aikoina aika väsyny ja alamaissa.

- Juu, mut nyt mä oon saanu nukuttua ihan sikahyvin.

- Julius, tiedätkö sä, mitä mielenterveyden häiriö tarkottaa?

- Joo, miten niin?

- Ne on Julius sellaisia asioita, jotka on nykyään aika tavallisia ja joihin voi saada apua. Ne ei ole välttämättä pysyviä ja vaikka olis niin niiden kanssa voi tulla toimeen.

- Te ootte vissiin nähneet muutaman videon?

- On me nähty ne videotkin, mutta ei me nyt puhuta pelkästään videoista. Muutamana yönä sä oot itkeny ja huutanu unissasi kaikenlaista käsittämätöntä. Sä et oo muutenkaan ollu oma ittes.

Mua huvitti aika reippaasti toi äidin kommentti. No en todellakaan oo ollu oma itteni. Muahan oli
edustanu täällä kahteenkin otteseen se antiikkinen retardi Marcus Julius. 

- Mut nyt tästä eteenpäin mä oon taas niin tavallinen, että teitä alkaa ärsyttää se miten normaali mä olen.

- Julius, sä saat olla ihan sellainen kuin sä oot. Ei sun tarvii luvata mitään. Eikä oo olemassa mitään normaalia Juliusta mikä me haluttaisiin takaisin. Mut me halutaan, että sulla olis kaikki niin hyvin kuin mahdollista. Ja siks olis tosi tärkeetä mennä juttelemaan sen psykologin kanssa. Sä olit viime kerralla aika vastahakoinen.

- Voin mä sinne mennä, mut en mä usko, että siitä on mitään hyötyä.

Mä ajattelin, että olis varmaan kaikkein helpointa käydä kiltisti siellä psykologin juttusilla, olla
kertomatta mitään näistä reissuista ja sit vaan lopettaa kun se psykologi huomaisi, että musta ei saisi
mitään irti ja mä antaisin itestäni niin tavallisen vaikutelman kuin ikinä osaisin.

Me vietettiin tosi paljon meidän vapaa-ajasta kolmestaan Emilin ja Julian kanssa. Me puhuttiin tietysti Roomasta ja otettiin yhessä selvää aika paljon siitä ajasta mihin me oli siirrytty. Mut sen lisäksi me puhuttiin melkein kaikesta muustakin. Silloin tällöin mä pääsin olemaan Julian kanssa kahdestaan ja ne hetket oli kaikkein parhaita. Julian kanssa oli niin helppoo olla, kuunnella musaa, heittää läppää ja tehdä kaikkea vähän älytöntä. Kuitenkaan mä en uskaltanu sanoa sille mitään siitä, miten täydellisesti mä olin siihen ihastunu. Sekään ei antanu ymmärtää mitään, oli vain tosi hauska ja ilonen aina mun seurassa. Kyllä mä olin kahdestaan myös Emilin kanssa ja meillä oli ihan yhtä hauskaa kuin aina ennenkin. Mut siinä ei ollu mitään uutta, me oli oltu niin melkein aina. Vaikka me oltiin puhuttu melkein kaikesta siitä, mitä Roomassa tapahtui, mä ja Emil vältettiin puhumista siitä illasta, kun Emil yritti siirtyä Suomeen ilman Juliaa. Musta tuntui, että Emil häpesi koko juttua ja toisaalta ei mulla ollut halua hieroa sitä sen naamaan. Sehän oli just tehnyt mulle suurimman mahdollisen palveluksen kun se oli hiljentänyt jätkien suut. Mua kyllä harmitti aina vähän, jos mä näin, että Julia ja Emil teki jotain kahdestaan, mutta toisaalta nekin vaikutti olevan vain hyviä kavereita, ei mitään sen enempää. Muutaman viikon ajan elämä oli ihanan helppoa ja huoletonta.

2. Kirja, Luku 1

Oletko sä onnellinen? Heräät aamulla omasta pehmeestä sängystä, meet keittiöön ja juot lasillisen
kylmää vettä, syöt aamupalalla voileipiä ja pyöräilet kaverin kanssa yheksäksi kouluun. Kuulostaa aika
peruselämältä, jonka ei pitäis aiheuttaa vielä kovin uskomattomia viboja. Mutta usko mua, mulle nuo
kaikki asiat on viimeisten viikkojen ajan olleet ihan uskomatonta luksusta. Mä nimittäin kävin kaksi kertaa
Antiikin Roomassa, ekalla kerralla yksin ja toisella mun kavereiden, Emilin ja Julian kanssa. Siis me
siirryttiin noin 2000 vuotta ajassa taaksepäin. Mä en liiottele yhtään, jos mä sanon, että hengenlähtö oli
tosi lähellä meillä kaikilla. Mut mä en jaksa kertoo niitä juttuja enää uudelleen. Sä voit lukea ne mun
muistiinpanoista. Mä oon nimittäin huomannu, että mun on pakko kirjottaa näitä asioita johonkin ylös.
Muuten mä en ehkä muista kaikkee oikein ja järjestyksessä. Pelottaa, että mä häviän johonkin jos mä
unohdan.

Kun me siirryttiin takaisin Suomeen ja nykyaikaan, me mentiin kaikki suoraan omiin koteihin ja nukuttiin
varmaan kaks vuorokautta putkeen. Me ei jaksettu heti kelailla niitä Rooman juttuja, vaikka se mitä
meille oli tapahtunu, oli suunnilleen suurimpia ihmeitä koko maailmassa. Kun mä sit olin nukkunu
univelat pois, mä rupesin varovasti selvittää, mitä Antiikista tänne siirtyny Marcus Julius
kumppaneineen oli täällä hääränny. Jos sä oot lukenu mun ekojen retkien muistiinpanot, sä tiedät, että
eka kerta 2000-luvun Suomessa oli Marcus Juliukselle vähän liian iso pala nieltäväksi. Se oli sössiny
suurin piirtein mun koko elämän muutamassa päivässä. Siks mä jätin sille ohjeita toisen retken varalle.
Mä huomasin, että se oli löytäny ja lukenu mun tekstin. Se oli jopa kirjottanu vähän mitä sille oli
tapahtunu, ja lisäksi muutaman huomion Suomesta. Se kehu kovasti ruokaa ja mun huonetta. Sää oli
sille pahin koettelemus, eihän se ollu varmaan koskaan kokenu kunnon lumista talvea. Sen tekstistä mä
huomasin, että se oli vielä enemmän suunniltaan kuin mä tästä kaikesta. Kyllä mä sen toisaalta
ymmärsin. Me tulevaisuudesta menneisyyteen siirtyneet oltiin aika reilussa yläkynnessä verrattuna niihin.
Mehän oli esimerkiksi koulussa luettu jotain Antiikin Roomasta, nähty elokuvia ja muutenkin saatu tietoa
vanhoista ajoista. Ne oli oppinu koulussa lausumaan hemmetin pitkiä runoja latinaksi ja kirjottamaan
sulkakynällä savitauluun. Eli ei ehkä varsinaisia survival skillejä nykyajassa selviämiseen. Toisaalta
niiden ei tarvinnu täällä pelätä henkensä edestä tai taistella orjakauppiaita vastaan.

Mä olin tosi helpottunu, kun sain tietää, että Marcus Julius, Gaius Emilius ja Julia Servia oli toisella
kerralla osannu välttää ainakin pahimmat mokat. Ne oli tosiaan pitäneet aika matalaa profiilia ja
yrittäneet päästä liikuntavarastoon niin usein kuin mahdollista. Marcus Julius varotti mua, että ehkä
jotain hämmentäviä tilanteita niille oli sattunut, mutta en mä ollut niistä huolissani. Pääasia oli, että me
oltiin päästy elossa takasin kotiin kaikki kolme.

Eka koulupäivä sen jälkeen kun me oli saatu nukuttua ittemme elävien kirjoihin oli sellanen, että mä
muistan sen varmaan vielä haudassa. Me käveltiin kouluun yhtä matkaa Emilin kanssa. Oskari ja Jake
oli pihalla, puhelimet kädessä kuten aina. Joku video niitä nauratti ja mä arvasin että ne oli taas keksiny
jotain lisää Rooman Jullen meemeihin. Mun hyvä tuuli alkoi haihtua, mut Emil sanoi, että se hoitaa tämän.
Se käveli jätkien luo ja katto vähän aikaa sitä videoo. Sit se otti Oskarin puhelimen ja pysäytti sen videon.
Se puhu jätkille aika pitkään ja äijien virne alkoi hyytymään. Lopulta Emil antoi Oskarille sen luurin takas,
sano vielä viimeset jutut ja tuli mun luo. 

- Oskari ja Jake ei vaivaa sua tällä jutulla enää ikinä. 

- Mitä sä niille sanoit?

- En mitään kovin ihmeellistä. Mä muistutin niitä, että mulla on niistä molemmista kaikenlaista tietoo ja videomateriaalia. Jos kaikki niiden lataamat videot ei poistu 12 tunnin kuluessa netistä, niin huomenna lähtee jakoon ekat videot jätkistä. Lisäks mä lupasin, että liikuntatunneilla taklaukset saattaa olla pari astetta kovempia, sääntöjen puitteissa tietty. Enhän mä ketään halua satuttaa, mut peli on peliä.  

- Kiitti, Emil.

- Eihän toi nyt mitään ollu. Alkoi muakin rasittaa se jatkuva länkyttäminen.

Sit Julia tuli jostakin siihen ja halas meitä molempia tosi pitkään. Se halus takuulla, että kaikki näkee
meidät ja mua se ei haitannu yhtään. Julia tuoksui vähän sitruunalle ja sen hiukset kutitti mun poskea.
Mulla oli taas ystäviä. Mä en ollu enää näkymätön.