2. Kirja, Luku 1

Oletko sä onnellinen? Heräät aamulla omasta pehmeestä sängystä, meet keittiöön ja juot lasillisen
kylmää vettä, syöt aamupalalla voileipiä ja pyöräilet kaverin kanssa yheksäksi kouluun. Kuulostaa aika
peruselämältä, jonka ei pitäis aiheuttaa vielä kovin uskomattomia viboja. Mutta usko mua, mulle nuo
kaikki asiat on viimeisten viikkojen ajan olleet ihan uskomatonta luksusta. Mä nimittäin kävin kaksi kertaa
Antiikin Roomassa, ekalla kerralla yksin ja toisella mun kavereiden, Emilin ja Julian kanssa. Siis me
siirryttiin noin 2000 vuotta ajassa taaksepäin. Mä en liiottele yhtään, jos mä sanon, että hengenlähtö oli
tosi lähellä meillä kaikilla. Mut mä en jaksa kertoo niitä juttuja enää uudelleen. Sä voit lukea ne mun
muistiinpanoista. Mä oon nimittäin huomannu, että mun on pakko kirjottaa näitä asioita johonkin ylös.
Muuten mä en ehkä muista kaikkee oikein ja järjestyksessä. Pelottaa, että mä häviän johonkin jos mä
unohdan.

Kun me siirryttiin takaisin Suomeen ja nykyaikaan, me mentiin kaikki suoraan omiin koteihin ja nukuttiin
varmaan kaks vuorokautta putkeen. Me ei jaksettu heti kelailla niitä Rooman juttuja, vaikka se mitä
meille oli tapahtunu, oli suunnilleen suurimpia ihmeitä koko maailmassa. Kun mä sit olin nukkunu
univelat pois, mä rupesin varovasti selvittää, mitä Antiikista tänne siirtyny Marcus Julius
kumppaneineen oli täällä hääränny. Jos sä oot lukenu mun ekojen retkien muistiinpanot, sä tiedät, että
eka kerta 2000-luvun Suomessa oli Marcus Juliukselle vähän liian iso pala nieltäväksi. Se oli sössiny
suurin piirtein mun koko elämän muutamassa päivässä. Siks mä jätin sille ohjeita toisen retken varalle.
Mä huomasin, että se oli löytäny ja lukenu mun tekstin. Se oli jopa kirjottanu vähän mitä sille oli
tapahtunu, ja lisäksi muutaman huomion Suomesta. Se kehu kovasti ruokaa ja mun huonetta. Sää oli
sille pahin koettelemus, eihän se ollu varmaan koskaan kokenu kunnon lumista talvea. Sen tekstistä mä
huomasin, että se oli vielä enemmän suunniltaan kuin mä tästä kaikesta. Kyllä mä sen toisaalta
ymmärsin. Me tulevaisuudesta menneisyyteen siirtyneet oltiin aika reilussa yläkynnessä verrattuna niihin.
Mehän oli esimerkiksi koulussa luettu jotain Antiikin Roomasta, nähty elokuvia ja muutenkin saatu tietoa
vanhoista ajoista. Ne oli oppinu koulussa lausumaan hemmetin pitkiä runoja latinaksi ja kirjottamaan
sulkakynällä savitauluun. Eli ei ehkä varsinaisia survival skillejä nykyajassa selviämiseen. Toisaalta
niiden ei tarvinnu täällä pelätä henkensä edestä tai taistella orjakauppiaita vastaan.

Mä olin tosi helpottunu, kun sain tietää, että Marcus Julius, Gaius Emilius ja Julia Servia oli toisella
kerralla osannu välttää ainakin pahimmat mokat. Ne oli tosiaan pitäneet aika matalaa profiilia ja
yrittäneet päästä liikuntavarastoon niin usein kuin mahdollista. Marcus Julius varotti mua, että ehkä
jotain hämmentäviä tilanteita niille oli sattunut, mutta en mä ollut niistä huolissani. Pääasia oli, että me
oltiin päästy elossa takasin kotiin kaikki kolme.

Eka koulupäivä sen jälkeen kun me oli saatu nukuttua ittemme elävien kirjoihin oli sellanen, että mä
muistan sen varmaan vielä haudassa. Me käveltiin kouluun yhtä matkaa Emilin kanssa. Oskari ja Jake
oli pihalla, puhelimet kädessä kuten aina. Joku video niitä nauratti ja mä arvasin että ne oli taas keksiny
jotain lisää Rooman Jullen meemeihin. Mun hyvä tuuli alkoi haihtua, mut Emil sanoi, että se hoitaa tämän.
Se käveli jätkien luo ja katto vähän aikaa sitä videoo. Sit se otti Oskarin puhelimen ja pysäytti sen videon.
Se puhu jätkille aika pitkään ja äijien virne alkoi hyytymään. Lopulta Emil antoi Oskarille sen luurin takas,
sano vielä viimeset jutut ja tuli mun luo. 

- Oskari ja Jake ei vaivaa sua tällä jutulla enää ikinä. 

- Mitä sä niille sanoit?

- En mitään kovin ihmeellistä. Mä muistutin niitä, että mulla on niistä molemmista kaikenlaista tietoo ja videomateriaalia. Jos kaikki niiden lataamat videot ei poistu 12 tunnin kuluessa netistä, niin huomenna lähtee jakoon ekat videot jätkistä. Lisäks mä lupasin, että liikuntatunneilla taklaukset saattaa olla pari astetta kovempia, sääntöjen puitteissa tietty. Enhän mä ketään halua satuttaa, mut peli on peliä.  

- Kiitti, Emil.

- Eihän toi nyt mitään ollu. Alkoi muakin rasittaa se jatkuva länkyttäminen.

Sit Julia tuli jostakin siihen ja halas meitä molempia tosi pitkään. Se halus takuulla, että kaikki näkee
meidät ja mua se ei haitannu yhtään. Julia tuoksui vähän sitruunalle ja sen hiukset kutitti mun poskea.
Mulla oli taas ystäviä. Mä en ollu enää näkymätön.