2. Kirja, Luku 8

Mä oon jossain hyvin pimeessä paikassa. Savu tuoksuu, on mukavan lämmin. Mä en kuule oikeestaan
mitään. Onko tää savusauna? Mä tunnustelen itteäni. Mulla on vaatteet päällä, karkeaa kangasta oleva
paita ja väljät housut, ei kenkiä. Vähitellen mun silmät tottuu pimeään ja alan erottaa yksityiskohtia. Ei
tää sauna ole, mut jotain sen tapaista. Huone on neliön muotonen ja melko iso. Lattia on lankuista,
seinät on noesta mustat. Joka puolelle on ripustettu vaatteita ja muuta tavaraa. Mä tunnustelen vaatteita.
Ne on samaa karkeeta kangasta kuin munkin vaatteet, mut vähän kosteita. Huomaan ison tuohikontin,
joka on tyhjä. Roomassa mä en ainakaan ole. 

Odottaako joku mua? Mitä mä oon tullu tänne tekemään? Kun en muutakaan keksi, mä avaan oven ja
astun kynnyksen yli. Pää jysähtää kipeesti oven karmiin ja kiroon mielessäni. Kun kipu helpottaa,
kattelen ympärilleni. Mä oon pienessä kylässä, siellä täällä näkyy pieniä harmaita rakennuksia. Vähän
kauempana virtaa joki ja talojen ympärillä on peltoja, jotka vihertää vähän. Puissa on vihreitä lehtiä,
mut ne ei ole vielä täydessä mitassa. Maisema vois olla ihan meidän mökiltä. Oonko mä edelleen
Suomessa? Paleltaa vähän. Ilta on valoisa ja kaunis, mutta tuulee aika kovaa. Kai mun pitää mennä
lähimpään mökkiin. Jännittää, mitä siellä on vastassa. Toisaalta tällä kertaa mä tiesin että mä siirryn
ajassa johonkin. Mun pitäis osata paikallista kieltä ja mä näytän ihan samalta kuin joku täällä asuva
poika. Mulla ei pitäis olla mitään hätää. Vasta nyt mä muistan, miksi mä tänne tulin. Muisto viiltää kuin
puukko mahassa, mut mä pakotan sen pois. Mulla ei oo nyt aikaa tähän.

Ennen kun mä meen mökkiin sisälle, mä tarkastelen sitä vähän aikaa. Hirret on harmaat, mökissä ei
näy yhtään ikkunaa. Näyttää, että katto olis tehty tuohesta. Tällä reissulla on varmaan turha odottaa
mitään kylpyläreissua juristi-isän kanssa. Avaan matalan oven ja tällä kertaa muistan kumartua
tarpeeksi alas. Ensin on pieni eteinen ja sitten toinen ovi. Mä avaan senkin ja astun sisään. Mä nään
hämärässä valossa yhden huoneen. Nurkassa on iso kiviröykkiö ja jonkinlainen tulisija. Seinillä palaa
muutamassa paikassa vähän kynttilännäkösiä pieniä tulia. Huoneen keskellä on pöytä, jonka ääressä
istuu mies, nainen, ja kaksi mua pienempää lasta. 

- No Unto, oliko vaatteet kuivat?

- Ei vielä ihan. Hetken päästä.

- Tulehan syömään. Lähdetään sitten vielä kalalle. Tuleekos Osmo mukaan?

- Joo!

- Harmi, kun ei ehditty hakemaan verkkoja pois ennen myrskyä. Nyt ne on varmasti ihan sotkussa. Tulee pitkä ilta kun niitä selvitellään.

- Onneksi ette olleet kalassa eilen. Olisitte joutuneet pulaan. Minä en muista tuollaista ukonilmaa olleen moneen vuoteen.

Naisen ääni on lempeä. Se on varmaan mun äiti. Mä oon siis Unto ja pikkuveli nimeltään Osmo. Sisko
on niin pieni, että se ei vielä puhu. Kieli on aika tutun kuuloista, ehkä vanhaa suomea. Mä istun pöytään
ja otan palan leipää. Se on kovaa kuin kivi. Mä matkin muita ja kastan leivän kulhoon, jossa on jotain
lientä. Leipä pehmenee ja saan puraistua siitä palan. Maistuu ruisleivältä. Hampaissa kirskahtaa
inhottavasti joku kova kohta. Pieni kiven siru. Pitää pureskella varovasti. Liemi maistuu suolaselta
kalakeitolta. Hörppään varovasti vettä. Mä muistan miten Roomassa vesi oli ihan kuraa, mut tää maistuu
melko raikkaalta. Ruuan jälkeen me lähdetään ulos. Kalareissu tuntuu juuri nyt hyvältä ajatukselta.