2. Kirja, Luku 3

Sotilaat raahaa mukanaan kahta miestä ja yhtä naista. Väkijoukko ympärillä on kiihtynyttä. Ihmiset
huutelee solvauksia vangituille ja sylkee niiden päälle. Mä, Julia ja Emil kuljetaan väkijoukon mukana
melkein eturivissä. Me ei huudeta mitään, seurataan vaan tapahtumia. Sit tullaan rakennusten
ympäröimälle aukiolle. Sotilaat alkaa sitoa vangittuja korkeisiin paaluihin, mut sitten joku alkaa huutaa,
että ne on sitomassa vääriä ihmisiä. Huutaja osottaa meihin kolmeen ja meidät otetaan kiinni.
Nopeesti meidät on napattu kiinni ja sidottu paaluihin kiinni. Me ollaan niin kauhistuneita ja
lamaantuneita, että ei osata oikein edes vastustella. Kun meidät on sidottu, meidän ympärille
pyöritetään monta kierrosta jotain ohutta kangasta. Lopuksi meidän päälle kaadetaan jotain mustaa
mönjää ja paalut nostetaan pystyyn. Emilin luokse tulee yksi sotilas soihdun kanssa ja alkaa sytyttää
kangasta palamaan. Emil huutaa tuskasta. 

Siihen kohtaan mä herään hiestä märkänä. Tää on jo kolmas yö peräkkäin kun mä nään tän unen.
Kyllä mä tiedän, miksi uni on joka kerta samanlainen. Me nähtiin Julian ja Emilin kanssa Roomassa
neljä hiiltynyttä ruumista paaluihin sidottuna. Ne oli todennäköisesti olleet kristittyjä, joita syytettiin
Rooman suuren palon sytyttämisestä Keisari Neron aikana. Vaikka me kaikki kolme on päästy takaisin
kotiin ehjin nahoin ja vaikka mä tiedän, että todennäköisesti mun antiikin Rooman perheelle ja ystäville
ei tapahtunu mitään hirveetä ainakaan heti sen jälkeen kun me siirryttiin takaisin, nää raakuudet ei jätä
mua rauhaan. Tänään mä nään taas mun psykologia. Tähän mennessä mä oon joko pelleilly sen
vastaanotolla tai sitten yrittäny käyttäytyä niin tavallisesti kuin vain mahdollista. Tällä kertaa mä kerron
sille näistä unista. Mä haluan niistä eroon.

Psykologin nimi oli Riitta ja se oli tosi mukava, jotain 50-vuotias nainen. En mä osaa arvioida aikuisten
ikää kovin tarkasti. Mut se on sen ikäinen, että mä en oo ikinä ajatellu siitä mitään eroottista. Se on
oikeestaan tosi hyvä. Mitä siitäkin tulis, jos se olis joku huikeen kaunis muija, jonka seurassa mulla
olis jatkuva stondis. Siinä tilanteessa olis aika vaikeeta rentoutua ja puhua mun elämästä.
No okei, heti kun me oli vaihdettu normaalit kuulumiset ja muut, mä sanoin, että mä halusin kertoo
jotakin. Mä kerroin mun unista. Kuvailin ne tosi tarkkaan ja sanoin, että uni oli toistunu monta kertaa
täysin samanlaisena. Riitta kattoi mua silmiin.

- Julius, tää antiikin Rooma toistuu sun elämässä nyt aika monessa tilanteessa. Mitä se sulle merkitsee?

Se tiesi niistä nettivideoista, mut mä en ollu kertonu sille sanaakaan meidän siirtymisestä Roomaan.

- Voinko mä luottaa suhun? Kerrot sä näitä juttuja muille ihmisille?

- Mua sitoo vaitiolovelvollisuus. Mä en saa kertoa sun asioista kenellekään, paitsi jos sä oot vaikka joutunu rikoksen kohteeksi ja sun etu vaatii sitä, että mä vien asiaa eteenpäin. 

- Mitä jos mä kerron sulle jotain aivan älytöntä ja sairasta?

- Sä voit kertoo mulle ihan mitä vaan. Mun tehtävä on auttaa sua. 

Mä olin hetken hiljaa ja mietin. Sit mä päätin että mä tarviin apua ja nyt olis hyvä hetki ottaa sitä
vastaan. 

- Onko sulla aikaa? Tää juttu on aika pitkä.

- Mulla on aikaa. Eikä sun tarvii kertoa kaikkee kerralla jos et jaksa tai halua.

Mä huokasin syvään ja alotin siitä liikuntatunnista kun mä menin hakemaan liikkavarastosta kamoja ja huomasin että varaston yksi nurkka väreili kummallisesti. Mä kerroin siirtymisestä Roomaan, mun roomalaisesta perheestä, siitä miten mä ymmärsin niiden kieltä, ja miten mä näytin täsmälleen samalta kuin Marcus Julius. Mä kerroin Gaius Emiliuksesta ja Julia Serviasta, koulusta, kylpylästä, naimisiin menemisestä, orjista, hiiltyneistä ruumiista, kammottavasta ruuasta, sotilaista, siirtymisestä takaisin Suomeen, niistä muutamasta helvetillisestä viikosta täällä, Julian vangitsemisesta ja vapauttamisesta, Stefanuksesta, tunneleista, ihan kaikesta. Kun mä pääsin loppuun mä olin tosi uupunut. Riitta oli kuunnellut mua tosi tarkasti ja tehny vähän muistiinpanoja. 

- Olenko mä hullu? Vai onko mulle ja Julialle ja Emilille tapahtunu jotain, mikä ei ole oikeesti mahdollista?

Riitta ei aluksi sanonu mitään. Sit se katsoi mua tarkasti ja tutkivasti.

- Julius, mulle ei oikeestaan merkkaa yhtään, onko nää asiat tapahtunu oikeasti vai ei. Mulle on tärkeetä, että ne on tapahtunu sulle. Joko sun pään sisällä tai sitten ihan oikeasti. Sä koet nämä asiat nyt tosi voimakkaasti ja ne vaikuttaa sun elämään. Eli sulle ne kaikki asiat on totta. Mun tehtävä ei ole olla mikään tutkija tai tuomari ja selvittää, oletko sä todella ollut antiikin Roomassa vai et. 

- Mua väsyttää.

- En yhtään ihmettele. Me voidaan jatkaa joku toinen kerta.

- Pitääkö sun kertoo tästä jollekin muulle?

- Ei tietenkään. Mä voisin saada potkut jos mä kertoisin.

- Tiiätkö, mä en oo kertonu tästä kenellekään muulle. 

- Mä oon tosi iloinen, että sä kerroit mulle. 

Mä lähdin pyöräilemään kotiin. Olo oli kummallisen tyhjä ja kevyt.