2. Kirja, Luku 7

Mä oon yksin liikkavarastossa. Mun sydän hakkaa niin kovaa, että mua huimaa. Mä etin jotain. Mitä mä
haen täältä? Sit mä muistan. Pesismaila. Tai joku muu millä mä saan satutettua. Miks helvetissä mun
käsiin sattuu vain palloja ja liivejä ja verkkoja. Mä heittelen tavaroita ympäriinsä, kaadan kärryjä joissa on
tavaraa, vedän hyllyiltä kaikki kamat alas. Missä on pesismailat? Mä en nää kunnolla sivuille,
päätä pitää käännellä koko ajan. Discon jytke kuuluu oven takaa. Voi h....tinp....eens....na.
Jumalauta se maila tänne NYT! Mä rojahdan kaaoksen keskelle. Julia. Ja Emil. Mä lyön sitä heti kun
vaan se tulee mua vastaan. Vaikka nyrkillä jos ei muutakaan ole.

Mun lipunmyyntivuoron aikana mä huomasin, että meidän luokan tytöt alkoi kuiskuttelemaan tavallista
enemmän. Sen silmät suureni kuka kuuli jutun joltain toiselta. Aluks mä en kiinnittäny siihen mitään
huomioo, mut sit mä huomasin, miten tytöt katto aina ekaks muhun kun ne kuuli sen uutisen. Mua alkoi
hermostuttaa. Missä Julia ja Emil oli? Lopulta Eva, joka on rohkein meidän luokan tytöistä tuli mun luo ja
kysyi, tiesinkö mä missä Julia ja Emil oli? Kun mä vastasin, ettei mulla ollut mitään hajua, Eva kumartui
kuiskuttamaan mulle: Ne on ulkona roskakatoksen takana pussailemassa. Se olis yhtä hyvin voinu
potkasta mua munille.

Mä en löydä mitään kättä pidempää. Mun päässä kohisee edelleen. Miten Julia voi tehdä mulle näin?
Ja miten Emil? Sit tulee kyyneleet. Mun sisällä on niin iso möykky, että mä en pysty tekeen mitään.
Mitä se hyödyttää jos mä lyön Emiliä? Ei Julia kuitenkaan ala tykkäämään musta sen jälkeen. Miksi ne
teki mulle näin? Mulla ei ole edes sanoja ajatella tätä. Mitä mä teen? Mä en voi vaan kävellä takasin
tonne discoon. Mä en pysty. Mä en halua nähdä niiden naamoja. Joku tulee kohta tänne ettimään mua.
Kyllä ne tietää. Kyllä ne näki kun mä lähdin heti kun Eva oli kuiskuttanu mulle ne kauheat sanat. Se
nautti selvästi kun se sai kertoo mulle uutiset. Tietääkö kaikki? Ihan takuulla. Ja nyt kaikki tietää, että
mä vedin hervottomat kilarit. Eli mäkin olen ihastunut Juliaan. Mitä mä teen? Mulla ei oo paljoo aikaa.
Kohta joku tulee. Helvetti.

Mä nousen ylös ja teen sen mitä mä oon aina tykänny täällä tehdä. Meen kattelemaan opetustauluja.
Niissä mun naama on yleensä aina voittajan. Mä selaan nopeesti esiin antiikin Roomaa kuvaavan
taulun. Siinä mä oon, tyynen rauhallisena, keskittyneenä seuraamaan oikeudenkäyntiä. Mä näytän
hyvältä. Tai siis Marcus Julius näyttää. Mut ollaanko me sama ihminen? Onko Julia Servia ja Marcus
Julius naimisissa? Onko niillä lapsia? Ne on ehkä hyväilly jo lukemattomia kertoja ja kuiskinu toistensa
nimiä. Gaius Emiliusta ei kuvassa näy. Se on varmaan kuollu johonkin ruttoon. Sillä on ollu hirveitä
tuskia. Sen naamaan ja kaikkialle sen kehoon on kasvanu hirveitä paiseita. Sen ruumis on haudattu
polttamalla, ettei tauti lähde leviämään.

Mulle tulee omituinen olo. Möykky mun sisällä on muuttumaton. Mä nostan mun katseeni taulusta
varaston nurkkaan. Se väreilee. Mitä hävittävää mulla muka on? Mä en voi kävellä tuosta ovesta ulos.
Kaikki nauraa mulle, mä oon tän illan noloin jätkä. Mulla ei ole täällä enää elämää. Mä haluan pois.
Haistatan paskat Emilille ja Julialle. Lasken taulun kädestäni ja kävelen nurkkaan. Mun varpaita ja
sormenpäitä alkaa kutittaa ja kihelmöidä. Nostan kädet silmien tasalle ja näen miten ne alkaa
häviämään mun näkökentästä.