2. Kirja, Luku 2

Kotona äiti ja isä halus jutella mun kanssa. Ne istui sohvalla mun molemmilla puolilla ja oli jotenki
vaikeina. 

- Mitä sulle kuuluu Julius?

- Parempaa kuin koskaan.

- Sä oot ollu tässä viime aikoina aika väsyny ja alamaissa.

- Juu, mut nyt mä oon saanu nukuttua ihan sikahyvin.

- Julius, tiedätkö sä, mitä mielenterveyden häiriö tarkottaa?

- Joo, miten niin?

- Ne on Julius sellaisia asioita, jotka on nykyään aika tavallisia ja joihin voi saada apua. Ne ei ole välttämättä pysyviä ja vaikka olis niin niiden kanssa voi tulla toimeen.

- Te ootte vissiin nähneet muutaman videon?

- On me nähty ne videotkin, mutta ei me nyt puhuta pelkästään videoista. Muutamana yönä sä oot itkeny ja huutanu unissasi kaikenlaista käsittämätöntä. Sä et oo muutenkaan ollu oma ittes.

Mua huvitti aika reippaasti toi äidin kommentti. No en todellakaan oo ollu oma itteni. Muahan oli
edustanu täällä kahteenkin otteseen se antiikkinen retardi Marcus Julius. 

- Mut nyt tästä eteenpäin mä oon taas niin tavallinen, että teitä alkaa ärsyttää se miten normaali mä olen.

- Julius, sä saat olla ihan sellainen kuin sä oot. Ei sun tarvii luvata mitään. Eikä oo olemassa mitään normaalia Juliusta mikä me haluttaisiin takaisin. Mut me halutaan, että sulla olis kaikki niin hyvin kuin mahdollista. Ja siks olis tosi tärkeetä mennä juttelemaan sen psykologin kanssa. Sä olit viime kerralla aika vastahakoinen.

- Voin mä sinne mennä, mut en mä usko, että siitä on mitään hyötyä.

Mä ajattelin, että olis varmaan kaikkein helpointa käydä kiltisti siellä psykologin juttusilla, olla
kertomatta mitään näistä reissuista ja sit vaan lopettaa kun se psykologi huomaisi, että musta ei saisi
mitään irti ja mä antaisin itestäni niin tavallisen vaikutelman kuin ikinä osaisin.

Me vietettiin tosi paljon meidän vapaa-ajasta kolmestaan Emilin ja Julian kanssa. Me puhuttiin tietysti Roomasta ja otettiin yhessä selvää aika paljon siitä ajasta mihin me oli siirrytty. Mut sen lisäksi me puhuttiin melkein kaikesta muustakin. Silloin tällöin mä pääsin olemaan Julian kanssa kahdestaan ja ne hetket oli kaikkein parhaita. Julian kanssa oli niin helppoo olla, kuunnella musaa, heittää läppää ja tehdä kaikkea vähän älytöntä. Kuitenkaan mä en uskaltanu sanoa sille mitään siitä, miten täydellisesti mä olin siihen ihastunu. Sekään ei antanu ymmärtää mitään, oli vain tosi hauska ja ilonen aina mun seurassa. Kyllä mä olin kahdestaan myös Emilin kanssa ja meillä oli ihan yhtä hauskaa kuin aina ennenkin. Mut siinä ei ollu mitään uutta, me oli oltu niin melkein aina. Vaikka me oltiin puhuttu melkein kaikesta siitä, mitä Roomassa tapahtui, mä ja Emil vältettiin puhumista siitä illasta, kun Emil yritti siirtyä Suomeen ilman Juliaa. Musta tuntui, että Emil häpesi koko juttua ja toisaalta ei mulla ollut halua hieroa sitä sen naamaan. Sehän oli just tehnyt mulle suurimman mahdollisen palveluksen kun se oli hiljentänyt jätkien suut. Mua kyllä harmitti aina vähän, jos mä näin, että Julia ja Emil teki jotain kahdestaan, mutta toisaalta nekin vaikutti olevan vain hyviä kavereita, ei mitään sen enempää. Muutaman viikon ajan elämä oli ihanan helppoa ja huoletonta.