2. Kirja, Luku 5

Me oli käyty sillon tällön liikkavarastossa kattelemassa Emilin ja Julian kanssa niitä vanhoja opetustauluja. Me oli huomattu silloin kun siirryttiin Roomasta koko porukalla takaisin nykyaikaan, että niissä tauluissa oli kaikissa kuvattu ainakin joku meistä kolmesta. Mä en ymmärrä, miten se oli mahdollista. Mä olin katellu niitä kuvia vaikka kuinka monta kertaa aikasemminkin, enkä ollu huomannu niissä mitään erikoista. Olinko mä vaan ollut puolisokea, vai oliko meidän naamat ilmestyneet niihin tauluihin näiden aikamatkojen aikana? Kenelläkään meistä ei ollu pienintäkään halua siirtyä meidän omasta ajasta yhtään minnekään, mutta silti varasto ja ne taulut kiehtoi meitä. Ne tuntui melkein vetävän puoleensa. Oli siistiä katella omaa kuvaansa eri aikakausista kertovissa tauluissa. Me keksittiin tarinoita siitä, mitä meidän hahmoille oli tapahtunu ennen kun ne oli joutunu niihin kuvattuihin tilanteisiin ja mitä niille tapahtui sitten. Se oli sopivan jännää ja kuitenkin turvallista, kun kaikki tiedettiin, että ei ollu mitään vaaraa joutua oikeesti niihin tilanteisiin. Me kaikki muistettiin, että todellisuudessa oman hengen puolesta pelkäämisessä ei ollu mitään jännää. Se oli vain ja ainoastaan hirveetä.

Discoa edeltävänä koulupäivänä me oltiin taas lojumassa patjoilla taulujen edessä. Mun teki mieli jälleen kerran tutkia niitä vähän lähempää. Sivelin ja haistelin yhtä taulua. Mä pidin vanhojen kirjojen tuoksusta, vaikka äidin mielestä ne haisi tunkkaisilta. Ajattelin, että taulut haisee varmaan samalla tavalla kuin kirjat ja vedin kunnolla ilmaa sieraimiin. Mut vielä mitä. Taulu ei haissu millekään. Mä nuuhkin lisää. Ei minkäänlaista hajuaistimusta. Sanoin siitä Emilille ja Julialle ja ne tuli myös haistelemaan. Me käytiin läpi jokainen taulu ja oltiin yhtä mieltä. Yksikään niistä ei haissut yhtään. Ei vanhalle, ei pahalle, ei hyvälle. Emil tosin kevensi vähän tunnelmaa ja sihautti ilmaan niin happamanmakean hiljaisen hiihtäjän, että meidän oli pakko Julian kanssa paeta hetkeksi pois varastosta. Kun me tultiin takaisin, Emil tutki tarkasti yhden taulun takapuolta.
- Emil, se kuva on sillä toisella puolella.
- Vai esittääkö tuo toinen puoli Emil Abellin kivikautista luolaa, josta on tilapäisesti päreet palaneet loppuun?
- Älkää höpöttäkö vaan kattokaa tänne. Näytä Julius puhelimella valoa.

Mä näytin lisävaloa ja me kumarruttiin kattomaan Emilin näyttämää kohtaa opetustaulun takapuolella.
Aluksi se näytti olevan ihan tavallista ruskeaa pahvia, jossa oli kosteuden aiheuttamia epämääräsiä
raitoja. Mutta kun niitä katsoi tarkemmin, raidoista alkoi erottaa kirjaimia. Julia älysi ensimmäisenä,
miksi ne näytti niin kummallisilta.

- Viedään taulu tuon ison peilin eteen.

Emil piteli taulua kokovartalopeilin edessä. Mä näytin valoa ja Julia katsoi kauempaa, sillä kirjaimet erotti
paremmin vähän sivusta.

- Siinä lukee ehkä ATONOS tai LATONOS, en oo varma.

- Mitä se tarkottaa?

- Ei mitään tietoo. Ehkä se on joku vanha pahvilaatu. Miksihän se on tossa peilikuvana?

- Olisko se painunu siihen jostain toisesta pahvista?

- Hei me ollaan tosi pahasti myöhässä tunnilta.

- Camoon, hei viimesiä koulupäiviä viedään, ketä kiinnostaa.

- Mennään nyt. Meillä on discoasioita sopimatta.

Me laitettiin taulut takaisin telineeseen ja lähdettiin kiireesti tunnille. Me ei haluttu missata mitään discoon
liittyvää.