1. Kirja, 2. Osa, Luku 6

Onneksi ei ollu kovin vaikeeta löytää reittiä takaisin meidän kotikulmille. Me seurattiin vaan isompia
katuja ja ihmisten virtaa ja aika pian tuli jo tuttuja rakennuksia vastaan. Keskipäivä alkoi pikkuhiljaa
lähestymään, joten me mentiin koputtelemaan Julian kodin oveen. Orja tuli avaamaan ja me kysyttiin
Juliaa. Orja mutruili siinä vähän vaikeena ja kävi lopulta hakemassa paikalle Julian äitipuolen, Livian.
Äitipuoli oli yllättävän nuoren näköinen nainen. Hänen silmänsä olivat punaiset, kuin hän olisi itkenyt
paljon viime juuri äskettäin.

- Mitä te pojat haluatte?

- Pääsisikö Julia meidän kanssa ulos?

- Se ei nyt onnistu. Julia on sairaana.

- Mikä häntä vaivaa? Onko se vakavaa? Voisimmeko nähdä hänet?

- Julialla on vain kuumetta. Serviuksen mielestä olisi parempi, että te näkisitte tästä eteenpäin harvemmin. Te olette jatkuvasti yhdessä ulkona ja Julian pitää jo ymmärtää, että nuori nainen ei voi liikkua kenen tahansa kanssa julkisilla paikoilla. Hänen pitää suojella mainettaan.

Mä olin ihan ymmälläni tällaisesta. Eikö meidän isät juuri halunneet, että me vietettäisiin aikaa yhdessä
ja tutustuttaisiin toisiimme? Ja mikä nuori nainen ja maine? Mehän oltiin vasta lapsia.

- Servius ja minun isäni ovat puhuneet toisella tavalla. Heidän mielestään meidän pitäisi olla paljon yhdessä.

- Marcus Julius, tilanteet voivat muuttua. Sinä et ole tervetullut taloomme. Olen hyvin pahoillani. Livia näytti siltä, kuin hän olisi halunnut sanoa vielä muutakin, mutta sulki kuitenkin suunsa.  

- Tulemme kuitenkin huomenna kysymään Julian vointia. Kerrothan hänelle terveisiä?

- Voin välittää terveisenne. Ja nyt, hyvästi. 

Ovi sulkeutui ja me jäätiin Emilin kanssa seisomaan kadulle hölmistyneinä. Toivottavasti Julia oli
kunnossa. Miten niin mä en ollut tervetullut? Kuka nyt oli mokannut? Kun me ei keksitty muutakaan,
me lähdettiin mun luokse. Ehkä mun isäni tietäisi kertoa enemmän. Sitä paitsi kellarin nurkkaa voisi
myös vilkaista, alkaisiko se väreilemään puolenpäivän aikaan. Ei me oltais vielä loikattu takaisin
Suomeen ilman Juliaa, mutta oli ihan kiinnostavaa nähdä, oliko roomalaiset onnistunu järjestämään
itsensä liikkavarastoon.

Kellarissa ei tapahtunu mitään erityistä, eikä me viitsitty päivystää siellä kovin kauaa. Mun äiti tuli
kaupungilta kotiin, missä se oli tekemässä ostoksia ja laittoi ruokaa Titin kanssa. Kellarissa norkoilu
olis aiheuttanut turhaa kummastelua. Emil jäi meille syömään. Mun isä tuli myös tauolle
työhuoneestaan. Me kerrottiin mitä opettajalle oli tapahtunut ja sitten myös Juliasta. Isä kuunteli ensin
huvittuneena juttua open sairastumisesta ja sitten ihmeissään uutisia Juliasta.

- Käyn tänään Serviuksen luona puhumassa tästä. En ymmärrä, mitä oikein on tapahtunut.

- Olenko minä tehnyt jotain väärin?

- Et varmasti, poikani. Nyt on kyse jostakin väärinkäsityksestä. Älä huoli, minä selvitän asian.

Titus Julius osasi olla tosi vakuuttava ja se rauhotti mua jonkin verran. Toisaalta se vaihtoi äidin
kanssa merkitseviä katseita ja oli loppuruokailun hiljaa omissa ajatuksissaan. Se lähti heti syötyään
etsimään Serviusta. Julian asia näytti olevan sillekin tosi tärkeä. Me ei voitu Emilin kanssa muuta kuin
odottaa Tituksen paluuta. Iltapäivä vaihtui illaksi, eikä isää kuulunut takaisin. Mun huoli kasvoi hetki
hetkeltä suuremmaksi. Ainoa asia, millä oli mitään merkitystä, oli se että me kaikki kolme päästäisiin
takaisin Suomeen mahdollisimman pian ehjin nahoin. Vaikka mä en ollut Juliaa mukaan houkutellut,
mulla oli silti huono omatunto. Jos mä en olis vaatinut Emiliä mukaan vahtaamaan liikkavarastoa, niin
Juliakaan ei olis tullut sinne meidän perässä. Flavia istui meidän kanssa keittiössä odottamassa ja
jutteli ensin niitä näitä. Sitten puhe kääntyi Juliaan. Me kerrottiin, että Julian äitipuoli näytti itkeneen
päivällä. Flavia näytti mietteliäältä ja alkoi sitten puhumaan.

- Pojat, tiedättehän, että Julian vanhemmat olivat Serviuksen orjia, jotka palvelivat isäntäänsä uskollisesti vuosien ajan? Kun molemmat vanhemmat kuolivat kulkutauteihin, Servius adoptoi Julian. Hän oli silloin vielä pieni, melkein vauva? Servius oli tuolloin naimisissa Antonian kanssa, mutta he eivät saaneet lapsia. Antonia rakasti ja hoivasi Juliaa kuin omaa tytärtään. Valitettavasti kuolo korjasi Antoniankin noin viisi vuotta sitten. Servius oli murheen murtama, mutta meni melko pian uusiin naimisiin nykyisen vaimonsa, Livian kanssa.

Me nyökättiin, vaikka ihan kaikki käänteet ei olleetkaan meille tuttuja.

- Onko siis Livian ajatus, että meidän ei pitäisi nähdä enää? Eikö Livia siedä Antonian aikana adoptoitua lasta kotonaan?

Mä ymmärsin koko kuvion selvästi. Paha äitipuoli kadehtii kaunista tytärpuoltaan ja haluaa tälle
kaikkea mahdollista pahaa. Flavia katsoi mua yllättyneenä.

- Marcus Julius, mitä ihmettä sinä puhut? Ensinnäkin Servius Julius Deco päättää täydellisesti siitä, mitä hänen talossaan tapahtuu ja ketä Julia tapaa. Toisekseen Julia on Livialle hyvin rakas, kuin pikkusisko. Ja varmasti Julia on tärkeä myös Serviukselle. Minusta vain tuntuu, että sitä mukaa kun Julia on kasvanut, Servius on muuttunut kylmemmäksi häntä kohtaan. Ihan kuin Julia pelkällä olemassaolollaan ärsyttäisi Serviuksen kipeää muistoa Antonian kuolemasta.     

Mä jäin pohtimaan Flavian sanoja, enkä osannut sanoa oikein mitään. Silloin ulko-ovelta kuului kolinaa,
kun Titus Julius tuli takaisin. Se istui raskaasti huokaisten pöydän ääreen ja pyysi Flavialta juotavaa.
Mä aavistin pelkkää pahaa sen olemuksesta. Silti se mitä isä kertoi oli kuin mut olis pudotettu syvään
kaivoon ja lyöty kansi päälle.