1. Kirja, 2. Osa, Luku 5

Aamu sujui jo tuttujen systeemien mukaan. Mä olin ehkä nukahtanut, ehkä en, mutta ei sillä ollu mitään
väliä. Mä olin heti virkeä ja valmis uuteen päivään. Me oli sovittu Emilin kanssa, että mä hakisin sen
kotoa, koska olin tottuneempi kulkemaan Rooman kaduilla. Söin nopeesti leipää ja lähdin menemään.
Aamu oli raikas, mutta ei liian kylmä. Mä arvasin, että Emil oli ihan jumissa niin kuin mäkin olin mun
ekana aamuna Roomassa. Sekään ei ollu nukkunu yhtään, tietty eri syystä vaan kuin mä. Se ei ollu
kovin puheliaalla päällä, kun taas mä olisin voinu lörpötellä kaikki maailman asiat. Kun me lähestyttiin
aukiota, jossa koulupäivän piti alkaa, mäkin aloin vakavoitumaan. Keppiä oli tiedossa molemmille, jos
läksynkuulustelu osuisi meihin. 

Sä tiedät varmasti tunteen, kun sun edessä on joku tosi kurja juttu. Sä oot mokannu pahasti koulussa
ja oot matkalla rehtorin puhutteluun. Tai sitten sä ja sun kaverit ootte pöllimässä kaupasta karkkia ja
huomaatte, että vartija on nähny kaiken. Sit tapahtuu jotain. Just kun rehtorin ovi on avautumassa,
tulee palohälytys. Tai vartijan huomio kiinnittyy teidän takana olevaan tyyppiin, joka tunkee kaljaa
povariinsa. Sellaset hetket saa mut uskomaan ihmeisiin. 

Opettaja odotti meitä pylväikön alla. Se oli tosi häijyn näköinen ja keppi oli valmiina sen vieressä. Kun
läksynkuulustelu alkoi, veri open kasvoilta pakeni yhtäkkiä ja se juoksi nopeesti sivukadulle.
Rohkeimmat meistä meni hetken päästä sen perään. Ne tuli takaisin tyytyväinen ilme kasvoillaan.
Koulupäivästä ei ollut tänään huolta. Voit uskoa, että meitä nauratti pelkästä helpotuksesta.

Me tuumittiin Emilin kanssa, että meillähän oli tässä nyt reilusti aikaa ennen kuin Juliaa piti olla
hakemassa. Mä olisin kyllä halunnut mennä heti sen luo, mutta Emil vastusteli. Toisaalta mä tiesin,
että Julian piti varmaan auttaa kotitöissä, joten olis ollut epäkohteliasta, jos me oltaisiin haettu sitä
mukaan niin älyttömän aikaisin. Siksi mä suostuin siihen, että me kierreltiin vähän ympäriinsä. Me
lähdettiin kulkemaan siihen suuntaan, mihin suurin osa ihmisistä näytti olevan menossa. Hetken
päästä me tultiin vielä isommalle aukiolle. Rakennukset kohosivat korkealle, hienoimmat niistä oli
tehty vaaleasta kivestä, niissä oli upeat pylväiköt ja päätykolmiot. Suurin osa taloista oli kuitenkin aika
surkean näköisiä hökkeleitä, joko puusta tai savesta väsättyjä. 

Yhtäkkiä Emil räjähti nauramaan, se putosi melkein polvilleen kun sitä nauratti niin kovasti. Mä
ihmettelin, että mikä sille tuli. Se pystyi osottamaan sormellaan yhtä seinää ja sitten mäkin näin sen.
Niin härskiä ja isoa piirustusta mä en ollut nähnyt ikinä missään. Mä en kuvaile sitä sen tarkemmin
kuin että isossa osassa siinä oli alastomat mies ja nainen, ja miehen muna oli niin hervottoman iso,
että kenellekään ei jäänyt epäselvyyttä taiteilijan tarkoitusperistä. Me tyrskittiin siinä jonkin aikaa.
Sitten mä huomasin toisessa seinässä tekstin, jossa kerrottiin jonkun Appius-nimisen miehen vaimon
jakavan palveluksiaan ilmaiseksi. Mä ihmettelin, että miksi Appius ja sen vaimo ei ollu pyyhkiny
tuollasta tekstiä pois, sillä juuri pahemmin niitä ei varmaan voisi loukata. Siihen kuvaankaan ei kukaan
muu kiinnittäny mitään huomiota. Mä mietin, että meidän kotikaupungin graffitien tekijöillä olis ollut
täällä paljon oppimista, ainakin mitä tuli pokkaan ja uskallukseen. Me keksittiin lähteä etsimään koko
kaupungin häijyimmät piirustukset ja tekstit. Mä aavistelin, että Julia ei olis välttämättä arvostanut
kovin paljon meidän puuhia. Tai mistä mä sen tiedän? Ehkä se olisi ollut jengin kärjessä rivouksia
metsästämässä. Julia on yllättänyt mut jo niin monta kertaa. Mielessäni olin kuitenkin ihan tyytyväinen
siitä että se ei ollut mukana. Mä mietin myös, että jos me oltaisiin kolmestaan tosi paljon, Julia
huomaisi heti miten paljon hauskempi, vahvempi ja komeempi Emil oli kuin mä. Sen ei tarttis kuin
kattoa kerran sen lutusilla silmillään Juliaa niin Julius-poju olisi haihtunut pois sen mielestä. Saamari.  

Me ajauduttiin meidän retkellä vähän sivuun kaupungin vilkkaimmilta kaduilta. Hienommat ja
korkeemmat rakennukset väheni ja lopulta kaikki oli vain hökkeleitä ja kadut tosi sokkeloisia. Meitä
alkoi jo huolestuttamaan, että miten me löydetään enää takaisin. Sit eteen tulikin ihan kohtalaisen
kokoinen joki. Joen varressa oli laitureihin kiinnitetty erikokoisia laivoja ja muutama kulki parhaillaan
jokea pitkin. Joidenkin laiturissa olevien laivojen edustalla kävi kuhina kun niiden lastia purettiin tai
uutta tavaraa lastattiin sisään. Kuului työnjohtajien ohjeita ja ärinää, orjien huutelua, jossakin mäjähti
ruoska. Kauppiaat kävi varmaan vielä viimeisiä tarkastuksia läpi ja riitelivät keskenään. Kaikkea valvoi
ryhmä sotilaita. 

Emil huomasi yhden ison laivan vieressä Serviuksen, Julian isän. Se istui kirjurin vieressä ja seurasi
laivaan kulkevaa jonoa. Jonossa oli sekä miehiä, naisia ja lapsiakin, kaikilla selässään säkki. Ennen
laivaan astumista jokainen pysähtyi kirjurin luona. Kirjuri teki merkinnän isoon kirjaan. Kukaan ei tullu
laivasta ulos, eli ihmiset oli lähdössä johonkin. Me meinattiin mennä tervehtimään Serviusta, mutta
jotenkin se vaikutti hirveän kireeltä ja vihaiselta. Yksi jonottavista miehistä oli tosi hermostunut. Kun
mies tuli kirjurin kohdalle, sen ja kirjurin välille tuli jotain suukopua. Servius puuttui myös asiaan ja
laivaan haluava mies alkoi puhua kovemmalla, epätoivoisella äänellä. Se selvästi aneli kirjurilta ja
Serviukselta lupaa nousta laivaan. Lopulta Servius heilautti kättään ja sotilaat tuli paikalle. Yksi
sotilaista löi miestä kasvoihin ja kaksi muuta otti sitä kovakouraisesti kainaloista. Sotilaat lähti
retuuttamaan miestä poispäin miehen valittaessa kovaan ääneen.

Me todettiin, että Servius ei varmaan halunnu tavata meitä, vaikka aiemmin se oli vaikuttanu ihan
leppoisalta tyypiltä. Me päätettiin lähteä hakemaan Juliaa. Ehkä me päästäisiin heti tänään takaisin
Suomeen. Molemmista tuntui siltä, että Roomaa oli nähty jo ihan riittävästi.