1. Kirja, 2. Osa, Luku 7

- Pojat, tehän tiedätte, että Servius Julius on rakastanut Juliaa ja huolehtinut hänestä koko uuden avioliittonsa ajan. Eilen kuitenkin Julia teki jotain, mikä sai Serviuksen raivoihinsa. Orja oli pudottanut suuren täysinäisen viiniruukun lattialle. Ruukku ja sen sisältö oli hyvin arvokas, ja nyt se oli tuhoutunut täysin. Lattia oli lainehtinut viiniä ja Servius oli pahaksi onneksi vielä loukannut jalkansa ruukunsirpaleeseen. Servius on hyvä mies, mutta äkkipikainen. Hän oli suutuspäissään alkanut hakata orjaa säälimättömästi. Julia oli nähnyt tämän ja hyökännyt Serviuksen kimppuun yrittäen lopettaa orjan hakkaamisen. Sanaharkka ja käsikähmä oli yltynyt niin pahaksi, että Servius oli menettänyt malttinsa lopullisesti. 

    Tässä vaiheessa Titus Julius piti tauon. Se kulautti reilusti viiniä kurkkuunsa, otti mua käsistä kiinni
ja katsoi mua silmiin.

- Poikani, olen pahoillani. Servius ei voinut sietää sitä, että tyttö yritti estää häntä tekemästä sitä, mikä hänelle lain mukaan kuuluu. Hän on päättänyt myydä Julian jälleen orjaksi.

- Ei voi olla totta! Miten hän voi tehdä niin omalle tyttärelleen?

- Julius, sinä tiedät, että mies päättää kaikesta perheessään. Suoraan sanoen en minäkään ymmärrä mikä Juliaan on mennyt. Ei tyttären kuulu kapinoida isäänsä vastaan.

- Etkö sinä voi tehdä mitään? Sinähän autat hätään joutuneita ihmisiä.

- Yritin puhua Serviukselle järkeä. Vetosin Julian vanhempien ja Antonian muistoon. Tarjouduin ostamaan Julian. Ehdotin, että hän ei tekisi lopullista päätöstä vielä. Mikään ei auttanut. Julia lähtee jo ylihuomenna aikaisin aamulla laivalla Tiberiä pitkin Ostian satamaan.

Jos sä oot joskus satuttanut ittes pahasti sä tiedät, että tärskyn jälkeen sulla on pari sekuntia kivutonta
aikaa ennen kuin sun keho tajuaa että nyt muuten sattuu. Siinä meidän keittiön pöydän ääressä
kukaan ei lyönyt mua, mutta Titus Juliuksen sanat tuntui silti yhtä pahalta. Parin sydämenlyönnin ajan
olin ihan rauhallinen ja sitten kyyneleet vaan vyöryi mun silmistä. Flavia halasi mua pitkään ja kuiski
jotain lohduttavaa mun korvaan. Mä olin niin järkyttynyt, että en ymmärtänyt mitään sen puheesta.
Julian loppuelämä kuluisi orjana jossain päin antiikin Rooman valtavaa valtakuntaa. Mä en halunnut
edes kuvitella mitä se joutuisi kokemaan. Jos sen omalla adoptioisällä oli valta ja oikeus tehdä Julialle
noin, niin mitä sitten joku tuntematon isäntä keksisi?    

Ei helvetti. Tää ei voinut päättyä näin. Meidän oli ainakin yritettävä pelastaa Julia. Kahdestaan Emilin
kanssa me ei voitaisi juuri mitään. Meidän lihakset vastaan Serviuksen palvelijat ja sotilaat oli sama
kuin hyttyset olis yrittänyt voittaa susilauman. Me tarvittiin apua. Mä katoin anovasti mun isän silmiin.

- Isä, auta Juliaa.

- Tein jo kaikkeni. Servius on järkähtämätön.

- Voitko hyvällä omalla tunnolla ja kaikkien jumalien edessä vannoa, että teit aivan kaikkesi? Juliasta piti tulla minun vaimoni. Hän on minulle valtavan rakas. Isä en tiedä mitä teen jos menetän hänet.

Titus Julius meni hiljaiseksi ja vähän nolon näköiseksi. Mun äiti oli tähän asti kuunnellut tätä kaikkea
hiljaa mutta nyt hän katsoi miestään tiukasti silmiin.

- Titus, teitkö tosiaan kaikkesi?

Isä oli hetken hiljaa ja otti sitten karskin ilmeen kasvoilleen.  

- Marcus ja Gaius Emilius, nyt on jo myöhä ja meidän kaikkien on mentävä nukkumaan.

- En minä voi nukkua kaiken tämän jälkeen.

- Minä tiedän, mutta Gaiuksen on lähdettävä kotiin ja meillä kaikilla on huomenna raskas päivä.

- Eikö Gaius voisi olla meillä yötä? Hänen on jo vaarallista kulkea yksin kotiin. Tarvitsen nyt ystävääni täällä.

- Olet oikeassa. Pyydän, että Titi käy viemässä sanan Gaiuksen kotiin, että hän on täällä tämän yön.

- Kiitos isä.

Me mentiin Emilin kanssa mun huoneeseen. Kun me oltiin kahdestaan, mä romahdin ihan täysin ja
jopa Emilillä oli itku kurkussa. Se halasi mua ja yritti sanoo että kyllä me vielä selvitään, mutta sen
vakuuttelut kuivui sen kurkkuun. Miten me muka selvittäisiin? Miten Julia?  Vähitellen väsymys alkoi
saada voiton meistä molemmista. Kumpikaan meistä ei ollut nukkunut vielä yhtään tällä Rooman
reissulla ja silmät vain alkoivat painua väkisin kiinni. Me ei jaksettu tehdä edes mitään suunnitelmaa
huomiselle vaan vaivuttiin levottomaan uneen.