1. Kirja, 1. Osa, Luku 8

Liikuntavarasto. Tutut vanhat rojut ja lähempänä ovea pallot, mailat, liivit ja kartiot. Mä en voinut uskoa,
että se oli totta. Säkin oot varmasti monta kertaa nähny hirveetä painajaista ja tiedät sen tunteen kun
heräät tutussa paikassa ja tajuat, että kaikki on hyvin. Se oli vain unta. Mä olin niin helpottunut, että en
hetkeen tehny muuta kuin istuin lattialla ja huohotin. Sit tuli itku. Mä koskettelin mun tuttuja vaatteita ja
tavaroita ympärilläni. Halusin varmistua, että ne kaikki oli varmasti siinä. Hetken kaikki oli niin hyvin kuin
vain voi olla. Sit alkoi oikeestaan uus painajainen.

Ovi aukesi ja Pete, yks poika meidän luokalta kurkkasi sisään.

- Julius, tuu nyt, mitä sä täällä kuppaat?

Sit se huomas, että mä itkin lattialla.

- Ope hei, Julius on romahtanu. Se vetistelee täällä.

Meidän liikunnan ope tuli varastoon. Se on ihan hyvä tyyppi, joskus vähän karski, mut ihan ok kuitenki.

- Mikäs sulla on?

- En mä tiedä.

- Haluut sä olla hetken rauhassa? Tuut sitten kohta jatkaa tuntia.

- Okei, kyllä mä kohta pärjään.

Mä istuin ja rauhotuin. Oliko täällä kulunut aika samalla kun mä olin Roomassa? Mulla oli liikkakamat
päällä, joten en voinu kattoo puhelimesta mikä päivä tänään oli. Mun pitäis ekaks selvittää se. Sit mä
mietin, et mä haluun puhua Emilin kanssa rauhassa ja kahestaan. Mä nousin ylös ja menin liikkasaliin.

- Ope, voinko käydä vessassa.

- Ole hyvä.

Mä menin pukkariin ja etin mun kamat. Puhelin löytyi onneksi nopeesti. Tänään oli perjantai 8.3.2019.
Eli aika oli kulunu täällä samaa tahtia kuin Roomassa. Nyt vaan liikkatunti nopeesti alta pois ja sit Emilin
juttusille. Mä menin saliin ja liityin korispeliin. Toiset katto mua vähän oudosti, mutta kukaan ei sanonu
mitään. Jotkut supatteli ja osotteli mua, mut mä en välittäny. Tunti oli ohi melko pian.

- No niin pojat, hyvää tekemistä tänään. Ei muuta kuin hyvää viikonloppua!

Pukkarissa oli perusmeininki. Kun ope oli lähteny, niin läppä alkoi lentämään vähän räväkämmin. Mut
jotain oli pahasti pielessä.

- Julius hei, käyt sä tänään suihkussa tyttöjen puolella?

Oskari oli yks rasittavimmista tyypeistä meidän luokalla. Muut nauroi erikoisen kovaa.

- Julius, mitä sä siellä varastossa puuhasit? Pidit sä vähän omaa kivaa sun vehkeiden kanssa?

- Sit tuli itku kun peli ei toiminu?

Mitä ihmettä tää oli? Ei mulle yleensä piruiltu juuri ollenkaan. Tai ihan saman verran kuin kaikille muillekin.
Mä en sanonu mitään.

- Kuka tulee meille pelaamaan? Muut voi tulla paitsi Julius. Mä en haluu et sä rikot munkin pleikan. Oot sä jo ostanu Emilille uuden?

- Onko poliisi jo soitellu?

- Joko se nimenvaihdos on selvä, Markus Julius?

Pahat aavistukset kasvoi mun sisällä sitä mukaa kun poikien nälviminen jatkui. Mä katoin Emiliä.
Yleensä se olis puolustanut mua ja me oltais yhdessä pantu porukka hiljaseks muutamalla terävällä
heitolla takasin. Oltais me pärjätty tappelussakin ainakin meidän luokan jätkille. Nyt se vaan istu hiljaa,
ei nauranu muiden mukana, mut ei kyllä tehnyt elettäkään mun puolesta. Mä olin saanu onneksi kamat
vaihdettua ja pääsin lähtemään. 

- Turpa kiinni, ääliöt. Mä lähen kotiin.

- Eli Roomaan vai? Hyvää matkaa!

Muut jäi hekottamaan Jaken viimeselle kommentille. Mä en jäänyt kuuntelemaan. Kävelin tosi nopeesti
kotiin päin. Paluusta aiheutunut onnen huuma oli haihtunu tosi nopeesti. Toisaalta olin mä edelleen
huojentunut. Oli vaan niin siistiä kävellä tuttuja reittejä kotiin, tuntea joka ikinen paikka, tietää, että mä
oon ihan turvassa. Mä halusin tosi kovasti nähdä mun porukat. Olihan niillä kaikki hyvin? Mä tiesin, että
mulla olis pari tuntia omaa aikaa kotona ennen kuin muut alkaisi valua kotiin. Onneksi oli perjantai ja
viikonloppu alkamassa. Mä saisin vähän selvitettyä asioita. Mun pitäis saada heti yhteys Emiliin. Mä otin
puhelimen taskusta ja soitin sille. Ei vastausta. Mä laitoin viestin. Ei mitään. Mä laitoin viis viestiä
peräkkäin. Viimenen oli jo aika epätoivoinen: “Vastaa mulle! Mun on pakko saada puhuu sun kaa.
VASTAA!” Ei mitään. Hemmetti. Mitä täällä oli tapahtunu parin viimesen päivän aikana? Kun mä pääsin
kotiin ja omaan huoneeseen, mä tunsin oloni niin väsyneeksi, että vaan heittäydyin sänkyyn ja nukahdin
melkein heti. 

Heräsin siihen kun mun huoneen oveen koputettiin ja hetken päästä sisään tuli äiti. Mä nousin heti ylös
ja halasin sitä varmaan kovempaa ja pidempään kuin koskaan aikasemmin. Äiti ei sanonu aluksi mitään,
silitti vaan mun selkää ja oli siinä.

- Julius, sulla on tainnu olla aika rankka viikko. 

- Voi kun tietäisit edes puolet. 

- Meidän pitäis puhua ihan rauhassa. Koulusta soitettiin mulle tänään. Sä olet ollut aika kummallinen. Se Emilinkin juttu pitäis selvittää.

-Voidaanko puhua illalla. Mä haluaisin nähdä Emiliä. Mun pitäis lähtee sen luokse.

- Tule kahdeksaan mennessä kotiin. Jutellaan sitten. Ja muista olla ihan rauhassa.

Mun pahat aavistukset kasvoi samalla kun mä kävelin Emilin äidille päin. Miksi Emil ei vastannut mulle,
kun yleensä se reagoi heti? Soitin ovikelloa ja kokeilin ovea. Lukossa. Sisällä kuitenkin paloi valo, joten
mä soitin uudelleen. Ei mitään. Mä lähdin kiertämään taloa Emilin huoneen ikkunan taakse. Kurkistin
ikkunasta sisään ja näin kun Emil makaili sängyllä ja näpräsi puhelinta. Mä koputin ikkunaan ja se
huomas mut. Se ei tehty elettäkään, että olis tullu avaamaan oven. Mä koputin lujempaa. Se nousi
sentään ylös ja tuli ikkunan taakse.

- Emil, mitä ihmettä? Avaa ovi!

- Mitä sä haluat? 

- Puhua sun kanssa. Tää on tosi tärkeetä.

- Mulla ei ole sulle paljon sanottavaa.

- Kuuntele. Mä tiedän, että mä olen ollut pari viimestä päivää tosi kummallinen. Mä olen tehny jotain ihan päätöntä. Mut mä voin selittää kaiken. Pliis, mä pyydän. Tuu ulos ja anna mun kertoo. Sit sä voit päättää uskotko mua vai et.

Emil puisteli päätään, mutta lähti kuitenkin ulko-ovelle päin. Mä kiersin etuovelle ja Emil tuli ulos. 

- Lähetään kävelemään. On helpompi puhuu.