1. Kirja, 1. Osa, Luku 11

Historian tunnin lopuksi kaikki muut lähti kiireesti syömään ja opellakin taisi olla kiire omiin hommiinsa.
Me jäätiin Julian kanssa luokkaan kahdestaan. Julia kääntyi muhun päin ja katto mua silmiin. Mä en
ollutkaan koskaan aikasemmin huomannu, miten nätit ruskeet silmät sillä oli. Sen hiukset valui kivasti
olkapäille. Julia otti mua kädestä kiinni ja sanoi.

- Julius, mä uskon sua. Sä oot käynyt antiikin Roomassa. Sulla on ollu varmasti tosi rankkaa.

- No, ei tää nyt oo ollu niin hirveetä. Roomassa oli vielä kauheempaa.

- Kerro mulle siitä.

- Joku toinen kerta. Nyt mun pitää mennä.

- Julius, älä mee vielä. 

Julia tuli ihan muhun kiinni ja suuteli mua suoraan suulle.

Siihen mä heräsin. Mä olin omassa sängyssä. Mun sydän tykytti tosi kovaa. Housuissa tuntui märältä.
Ei helvetti, tuliko multa pissit housuun, mä mietin. Varsinainen ajotuksen mestari. Viimeksi näin oli
käynyt joskus eskari-ikäisenä. Se oli älyttömän noloa, vaikka kukaan ei ollutkaan näkemässä.  Mä
nousin nopeesti ylös, otin housut pois ja hain kaapista puhtaat tilalle. Märät jäi lattialle lojumaan ja mä
jatkoin unia. Aamulla mä muistin, että housut pitäis salakuljettaa pyykkiin. Otin ne lattialta mutta ne
olikin ihan kuivat, itse asiassa erikoisen rapeat. Mulle oli viime aikoina tapahtunu isompiakin ihmeitä,
mutta olin mä silti ihan puulla päähän lyöty. Vasta sitten mä älysin ja mua nolotti vieläkin enemmän
kuin yöllä. Ei siis se että mun housut ei olleetkaan kusiset vaan se, että mä en ollut älynnyt. Oli me kai
näistä puhuttu koulussa, mut mä olin varmaan silloin keskittyny johonkin tulevan näkkärinsyöntikisan
asetelmien spekulointiin. Pohjoismaiden skarpeimman jätkän pokaali näytti pahasti lipuvan mun
otteesta.    

Makasin vielä pitkään sängyssä ja mietin kaikkea tapahtunutta. Oikeestaan mulla oli ihan hyvä olo just
siinä. Olinko mä pihkassa Juliaan? Oliko se muhun? Eikö kaikki tytöt haaveillukaan Emilistä? En mä
tienny. Julia oli ainoo, joka oli sanonu jotain mun puolesta kiusaajia vastaan, mutta riittikö se
ihastumiseen? Että ei oo samanlainen mulkku kuin kaikki muut? Mä en ollu vielä ollut ihastunut
kehenkään oman ikäiseeni. Fanny Frömania ei laskettu. Ehkä mä kuitenkin kuvittelin, että
ihastumiseen tarvittaisiin jotain muutakin kuin se, että toinen ei kiusaa. Vähän sama kuin jos ajattelisi,
että makaronilaatikko ja piimä on parasta ruokaa ikinä missään, jos kaksi edellistä viikkoa on syönyt
pelkkää silakkalaatikkoa ja juonut ihanan raikasta roomalaista kaivovettä. 

Jos tää mun elämä olisi ollut Disneyn piirretty tai jenkeissä tehty nuortensarja, niin mä olisin kysynyt
seuraavana päivänä Julialta koulussa “Mikä on sun oma voimaelementtisi: tuli, vesi, maa vai ilma?”
Se olis sanonut “ilma tietenkin” ja mä olisin sanonut “Ihan totta, niin mullakin”. Me oltaisiin rakastuttu
toisiimme saman tien, juostu yhdessä koulusta kotiin, heitelty toisiamme lumipalloilla, kaaduttu
hankeen nauraen tekemään lumienkeleitä, keitetty kaakaota, maattu päät vastakkain ihan hiljaa mun
sängyllä ja piirretty sitten sydämiä toistemme selkään. Taustalla olisi soinut joku Ed Sheeranin lälly
biisi. Julian käsi olisi ollut pehmeä ja mun hymy ujo, mutta onnellinen.

Mun elämän käsikirjoittaja ei ole Disneyn Walt. Se taidan olla mä itse, enkä mä osaa kehittää noin
imeliä tarinoita. Seuraavien päivien aikana mä olin tosi huolellinen siitä, että en sanonut Julialle
sanaakaan. Se oli varmaan kaikkein selvin todiste siitä, että mä olin siihen tosi pahasti lätkässä.