1. Kirja, 1. Osa, Luku 2

  

Rappuset vei mut karuun ja alkeelliseen keittiöön, jossa mun niin sanottu äiti pyörähteli erilaisten

astioiden ympärillä. Padassa porisi, tuoksui joltakin erikoiselta ruualta. Päivänvalossa mä näin, että

mulla oli päälläni karkeasta kankaasta tehty pitkä paita, jonka helmat ulottui melkein polviin.

Nahkanen vyö oli kiristetty paidan päälle. 

- Marcus, nyt vauhtia, syö leipäsi ja hae savitaulusi. Gaius tulee ihan kohta. Onneksi saitte aamun vapaaksi koulusta, mutta tiedät, että opettaja ei siedä myöhästymisiä.

Nappasin kiireesti pöydältä leipää, joka näytti perunarieskalta. Se maistui aika tavalliselta leivältä,

vaikka vähän kuivalta. Huomasin nurkassa vesiastian ja kupin. Otin kupilla vettä ja join ahnaasti.

Oli tosi lähellä, ettei se tullu samaa vauhtia takasin ylös. Se maistu nimittäin hirveältä, suunnilleen

samalta kuin kuravesi, jota mä en kylläkään oo maistanu kuin kerran ja siitäkin mä sain kympin kahelta

rinnakkaisluokan ääliöltä. Sain kuitenki nieltyä sen litkun ja lähdin pois keittiöstä. Suunnistin yläkertaan,

jossa oli kaksi huonetta. Toinen näytti enemmän lastenhuoneelta, joten menin sinne. Pienellä pöydällä

oli remmillä sidottu yhteen savisia tauluja, joten otin ne ja menin takaisin alas. 

Olin aamun aikana järkyttyny jo muutaman kerran, mutta nyt tuli kaikkein pahin. Ulko-ovella mua odotti

Emil. Emil se oli, vaikka silläkin oli hassun näkönen paita-vyö yhdistelmä ja jalassa sandaalit.

- Emil, mitä sä täällä teet, sanoin varovasti suomeksi, ettei kukaan muu kuulisi.

- Mitä sinä mongerrat? Mennään nyt ettei saada kepistä selkään. Stefanus odottaa jo ulkona, Emil sanoi sillä kielellä, mitä näköjään täällä ymmärsin. Se lähti ulos ja älysin seurata. 

Stefanus oli isokokonen mies, joka käveli meidän perässä sanaakaan sanomatta. Se kantoi kädessään

vahvan näköistä sauvaa. Kadulla oli hervoton meteli. Ihmisiä kiiruhti joka suuntaan, kuulin kiroilua,

naurua, itkua, huutoa ja eläinten ääniä. Oli ihan hyvä, että meillä oli kiire, niin me ei voitu juuri jutella.

Sain vähän koottua ajatuksiani. Me käveltiin katua muutama kortteli ja saavuttiin suurelle aukiolle, jota

reunusti komeat rakennukset. Emil tai Gaius meni yhden talon edessä olevan pylväikön varjoon. Siellä

istui noin parikymmentä poikaa riveissä. Me istuttiin viimeiseen riviin ja otettiin savitaulut esiin. Onneksi

päästiin liittymään porukkaan huomaamattomasti. Yksi poika oli nimittäin kuulusteltavana kaikkien

edessä. Sen piti lausua ulkoa jonkun Vergiliuksen runoa hirveän pitkä pätkä. Tosi paljon se osasi,

mutta opettaja ei ollu tyytyväinen. Se raastoi tukkaansa ja otti pitkän kepin millä se läimäytti pari kertaa

poikaa pakaroille. Poika meni takaisin istumaan takapuoltaan pidellen. Sitten opettaja ärjyi kaikille.

- Minä en kestä enää kuunnella teidän mitättömiä yrityksiä muistaa suuren Vergiliuksen runoutta! Minun on pakko saada kurkkuuni vähän kostuketta. Te teette seuraavan tunnin kirjoitusharjoituksia savitauluihin. Kun tulen takaisin, kuulustelen uudelleen tuon äskeisen runon. Huonosti käy sille joka ei osaa!  

Opettaja lähti ja paineli suoraa päätä lähimpään kapakkaan, joita näytti olevan aukion laidoilla useita.

Kaikki pojat alkoi nopeesti raapustaa savitauluihinsa. Mä mietin, että okei, ope lähtee ryypylle kesken

päivän ja nää pädit toimii vain raaputtamalla. Perusmeininki siis. No joo, ehkä meidän ope nykyajassa

käy vetämässä vaan salakahvit kesken tunnin mutta ei mitään sen väkevämpää. Sit porukassa lähti

kiertämään jonkun taulu ja aina se kellä taulu oli tyrskähti nauramaan ja laitto taulun nopeesti eteenpäin.

Kun se tuli mulle niin mä näin, miten siihen oli piirretty mies, joka oli makuulla ja sen päällä oli aasi, joka

paskansi miehen suuhun. Ylhäällä luki “Opettaja mielipuuhassaan”. Mä mietin, että edes mä ja Emil ei

olis uskallettu kierrättää tollasta piirustusta meidän luokassa ja meidän ope on ihan vässykkä verrattuna

tähän raivopäähän. Laitoin taulun nopeesti seuraavalle, kun aattelin, että jos opettaja näkis tämän mulla,

kepistä tulis niin että mun pylly muistaisi sen ikuisesti.     

Mulla oli aikaa katsella vähän ympärilleni. Stefanus seisoi meidän takana ja nojaili sauvaansa. Sitten

sen viereen nilkutti vanha kumara nainen, jolla oli ryysyiset vaatteet. Mä näin miten nainen antoi

Stefanukselle käteen pienen ruukunpalan ja jatkoi matkaansa. Stefanus katto vähän aikaa palaa,

vilkaisi ympärilleen ja lähti sitten yhtäkkiä juoksemaan aukion reunaa pitkin. Mä tönäisin Gaiusta

kyynärpäällä ja nyökkäsin Stefanukseen päin. Gaius huomasi juoksevan Stefanuksen ja huusi.

- Hei Stefanus, mihin sinä menet?  

Kun Stefanus vain jatkoi juoksuaan, Gaius huusi vielä kovempaa.

- Orja karkaa!   

Aukiolla oli sotilaita vahdissa. Ne kuuli Gaiuksen huudon ja lähti juoksemaan Stefanuksen perään.

Stefanus oli kuitenkin nopea. Se livahti sivukadulle ja pari sotilasta paineli perässä hirveetä kyytiä.

Musta kuitenkin näytti siltä, ettei ne saanu sitä kiinni. Kohta aukiolla oli taas ihan tavallinen meno päällä.

Gaius sano mulle, että ei Stefanus pitkälle pötki, se tulee joko ite takaisin tai sitten se jää kiinni. Sitten

me jatkettiin savitauluihin kirjottamista.