1. Kirja, 1. Osa, Luku 1

Mä alotan ihan perusasioista. Mun nimi on Julius Kainosuo. Mä oon 12-vuotias ja asun Suomessa. Nyt on maaliskuu, eli vuoden kolmas kuukausi vuonna 2019. Ajanlasku alotettiin silloin kun Jeesus syntyi, eli aika lähellä sun aikaa. Usko pois, se Jeesuslahko kasvoi hemmetin isoksi, vaikka sun aikana ne oli pahasti alakynnessä. Mun perheeseen kuuluu isä, äiti, ja kaksi siskoa. Ne rakastaa mua ja haluaa mulle pelkkää hyvää, vaikka siskoista ei aina uskoisi. Ne auttaa tavallisissa asioissa, mutta niille ei kannata kertoo mitään tästä hyppelystä ajassa.

Viikko sitten mä siirryin jotain 2000 vuotta taaksepäin antiikin Roomaan ja sä siirryit tänne.

Se oli ihan tavallinen keskiviikko. Olin raahautunu kouluun kahdeksaksi ja pitkästyny kahdella ekalla

tunnilla. Toisella tunnilla oli yhteiskuntaoppia. Mä muistan sen siitä, että yhteiskuntaopissa puhuttiin

yhdestä maailman tehokkaimmasta tietokoneesta. Se rakennettaisiin Suomeen. Koneen tilaa EU ja
rakentaa jättiyhtiö Platonos. Sen superkoneen teho tulee olemaan suunnilleen sama kuin 600 000

hyvää läppäriä laskisi yhtä aikaa. Melkein koko Suomi lanittaisi helposti sillä yhdellä koneella.

Tollaset luvut jää mulle hyvin päähän, vaikka muuta en koulupäivästä muistaiskaan. 

Tunneilla huvitin itseäni ja parasta kaveriani Emiliä erilaisilla käsimerkeillä. Ope on laittanu meidät

istumaan luokan eri nurkkiin, jotta me ei juteltaisi koko ajan. Meillä on kuitenkin leikki, jossa me

kehitetään omaa merkkikieltä, jota vain me ymmärretään. Muutama merkki on jo vakiintunu käyttöön,

mutta yleensä homma lähtee lapasesta ja me vaan räjähdetään nauramaan. Viestittämistä haittaa,

että mun vieressä istuva Julia Aava taitaa olla perillä meidän puuhista. Se seuraa sivusilmällä meidän

touhuja ja kommentoi joskus tyyliin “Sä käytit jo tuota merkkiä viime tunnilla, eikä se tarkottanu silloin

samaa kuin nyt”. Ärsyttävää. Pitäisi huolen omista asioistaan eikä tunkisi nokkaansa muiden elämään.

Julia on äänekäs tyyppi ja panee välillä pojillekin jauhot suuhun. Me on otettu yhteen pari kertaa aika

rajusti ja jouduttu selvitteleen meidän välejä open ja kuraattorin kanssa. Mä en vaan voi sietää Juliaa

kun se on niin määräilevä ja itserakas. 

Puhelimet ja muu tekniikka on tärkee juttu sun selviytymistä ajatellen. Mä en nyt selitä miten ne toimii,

katot vaan mitä muut laitteilla tekee ja matkit niitä. Mun ajassa ihmisen on melkein mahdotonta pärjätä

ilman puhelinta. Mä poistan oman puhelimeni suojaukset niin sä pystyt käyttämään sitä. Muista

opetella sen käyttö, ainakin perusjutut. Äidin ja isän mielestä mä olen jo toivottoman riippuvainen mun

puhelimesta, mun mielestä mä käytän sitä naurettavan vähän. Tai no, ei se pelaaminen ole mulle

mikään elämää suurempi juttu, mut ihan kivasti siinä saa nollattua koulupäivän rasitukset. Mun

isosisko se vasta onkin koko ajan puhelimensa ääressä. Sen suhteen porukat on jo varmaan

luovuttanu. Pikkusiskolla on tarkka ruutuaika, mut se osaa kysyä just oikeella hetkellä poikkeuksia

sääntöihin. Lauantaiaamuna kello 7.30 porukoiden suojaus on heikoimmillaan. Silloin kaikki menee

läpi.  

Emilin kanssa me tullaan tosi hyvin juttuun. Se on kaksikielinen, sillä sen isä on puhunu sille aina

ruotsia. Me harrastetaan molemmat parkouria, eli hypitään ja kiipeillään ympäri kaupunkia. Sillä on

ollu vähän rankempaa viime aikoina. Sen vanhemmat erosi vuosi sitten eikä ne ole oikein löytäneet

vielä hyviä systeemejä missä ja kenen kanssa Emil ja sen pikkuveli asuu. Välillä Emil on ollu meillä

muutamia öitä kun kotona on alkanu kuumottaa liikaa. Joka tapauksessa meillä on aina ollu tosi kivaa

yhdessä. Emiliin sä voit luottaa täydellisesti. Emil on lahjakkuus isolla L-kirjaimella kirjotettuna. Kaikki

mihin se koskee muuttuu kullaksi, noin niin kun vertauskuvallisesti. Siitä tulee varmasti joku

pääministeri tai elokuvatähti. Nimikin sillä on jo sellanen, että pakkohan sen on loistaa: Emil Abell. 

Mut nyt takasin siihen päivään kun kaikki oikeestaan alkoi. Kaks ekaa tuntia oli siis ollu ihan normisti.

Sit meillä oli tosi aikanen ruokailu. Onneksi, sillä seuraavan kerran mä söin Roomassa. Ruuan jälkeen

oli liikuntaa ja ope pyysi mua hakemaan varastosta liivejä ja kartioita. Avasin oven varastoon ja sytytin

valot. Varaston pumppuovi painui kiinni. Keräsin kaikki tavarat, mutta sit jokin kiinnitti mun huomion.

Niin kauan kuin mä muistan, varaston takaosa on ollu täynnä vanhaa rojua, jotka on varmaan vaan

unohdettu sinne. Vanhoja näytelmäkulisseja, vaatteita, koristeita ja opetusvälineitä. Mua on aina

kiinnostanu eniten sellanen teline, johon on ripustettu isoja opetustauluja. Niissä on kuvia, joiden avulla

oli varmaan opetettu joskus kivikaudella. Kuvia kasveista, ihmisen luista, lihaksista, vanhojen maiden

karttoja ja lippuja. Hienoimpia on kuitenkin historiasta kertovat taulut, joihin on kuvattu jokin tärkee

tapahtuma. Mä oon aina tykänny selata niitä jos mulla on ollu vähän aikaa. Kuvia taisteluista, sotilaista

ja kuninkaista. Nyt telineen viereinen nurkka näytti jotenkin epäselvältä, niin kuin siellä olis ollu sumua

tai jotain. Menin lähemmäs kattomaan. Sellanen metri kertaa metrin alue oli ihan kuin sitä olis yritetty

kumittaa jättimäisellä pyyhekumilla pois. Astuin nurkkaan ja joka paikasta alkoi kihelmöidä ja kutittaa.

Katoin käsiäni, ja nekin näytti sumenevan. Pystyin melkein näkemään mun käden läpi, kun kaikki

ääriviivat alkoi hävitä ja mua kihelmöi entistä enemmän. Ehdin ajatella, että Emilin pitäis nähdä tämä,

kunnes älysin, että eihän mussa olis kohta mitään nähtävää. Sitten kihelmöinti loppu ja kaikki pimeni

hetkeksi. 

Seuraava asia, minkä mä muistan on aika iso kynttilälyhty. Se oli nostettu varaston hyllylle ja siinä

paloi tuli. Mietin, että mitä sairasta halloweenläppää tää oikein on. Sitten sieraimiin tulvahti kellarin

haju ja ajattelin, että koulussa on oikeesti jotain ongelmaa sisäilman kanssa. Kattelin ympärilleni.

Ei liivejä, palloja, eikä luistimia. Hyllyllä mun vieressä oli joku kuppi. Otin sen mun käteen. Se oli

varmaan savesta tehty ja siinä oli kansi päällä. Nostin kantta ja haistoin. Mä en osaa kuvailla hajua,

mut voit olla varma, että en maistanu sitä mönjää mitä siellä lillui. Vasta sit iski paniikki päälle ihan

kunnolla. MISSÄ MÄ OIKEIN OLIN? Varasto tai kellari oli paljon pienempi kuin koulun liikuntavarasto.

Se oli kapea tila missä mahtu just kulkemaan. Molemmin puolin oli hyllyjä ja hyllyillä oli erikokoisia

astioita, kaikissa kannet päällä. Sit kuulu naisen ääni: 

- Marcus Julius, mihin sinä jäit? Tuo nyt äkkiä niitä herneitä, ne pitää saada likoamaan!

Hirveestä paniikista huolimatta mä älysin muutaman asian: 

1. Mulle oli huudettu jotain kieltä, mikä ei ollu suomea. 

2. Mä ymmärsin mitä mulle sanottiin. 

3. Joku täällä tiesi mun nimen, mut mikä ihmeen Markus mä olin? 

4. Mulla ei ollu paljoo aikaa miettiä, mitä mä seuraavaksi teen. 

Yritin sanoa jotain mut kurkku tuntu rutikuivalta. Olisin kipeesti tarvinnu vettä. Sit kuului kolinaa kun

joku oli tulossa alas kellariin. Ovi aukesi ja mä näin kynttilänvalossa erikoiseen pitkään mekkoon

pukeutuneen naisen. Naisella oli tummat hiukset ja se oli yhtä äkänen kuin mun äiti sillon kun mä

oon myöhästyny koulusta kolmannen kerran samalla viikolla.

-  Mitä sinä täällä haaveilet? Anna nyt ne herneet!

- En tiedä missä ne ovat, sopersin kauhusta kankeena.

- Juurihan minä sanoin, että toiseksi alimmalla hyllyllä. Iso astia lähellä takaseinää.
Etkö yhtään kuuntele kun sinulle puhutaan?

Hain äkkiä takaseinän läheltä ison astian ja annoin sen naiselle.

- Tässä.

- Tässä mitä?

- Tässä ole hyvä.

- Tässä ole hyvä, äiti. Opettele puhumaan kunnioittavasti vanhemmillesi. Ja nyt kiireesti  takaisin töihin. Voi miksi Titi sairastui juuri nyt kun siskosi häät on ylihuomenna? Pakko tehdä kaikki itse, kun orja ei pysy edes jaloillaan, nainen sanoi ja lähti kapuamaan ylös.

Olin jälleen kerran kuin joku olis täräyttäny mua pesismailalla vastapalloon. Tuo nainen siis luulee

että mä olen sen poika. Mun sisko menee naimisiin. Onko täällä orjia? Mä en ymmärtäny mistään

mitään. Kun en muutakaan keksiny, otin lyhdyn, suljin kellarin oven ja lähdin kiipeämään jyrkkiä

rappuja ylös.