2. Kirja, Luku 12

Illalla, kun pikkusisarukset jo nukkuu, oveen koputetaan hiljaa. Isä menee avaamaan. Siellä on Egil
Holgerinpoika, joka pyytää päästä sisään. Egil on selvästi varustautunu huolella isän tapaamiseen.
Sen pitkät hiukset on letitetty huolellisesti ja se on kaivanu jostain vähän puhtaamman paidan päälle.
Miehet istuu pöydän ääreen ja alkaa puhua hiljaisella äänellä. Äiti nostaa pöytään jotain juotavaa.
Mä pinnistelen mun kuuloni äärimmilleen, että saisin edes vähän vihiä mitä ihmeen asiaa ruotsien
päälliköllä on tässä mökissä. Isä vastailee rauhallisesti Egilin puheeseen, mutta lopulta se pudistaa
päätään ja levittää kätensä. Egil nousee ylös ja lähtee ulos. Mä pomppaan heti ylös mun patjalta.

- Mitä Egil halusi?

- Se kyseli, onko kylässä ketään, joka osaisi kirjoittaa. Toinen hukkuneista miehistä oli heidän kirjurinsa ja ilmeisen tärkeä mies koko retkelle. 

Hymy nousee väkisin mun huulille. Mä lähden nopeesti Egilin perään ja saan sen kiinni kun se on vielä
yksin. Mä soperran sille kiihdyksissäni, mut oon niin hermostunu, että se ei saa selvää mun
sönkötyksestä. Se katselee mua huvittuneena. Mä viittaan sitä seuraamaan mua ja kävelen samalle
nuotiopaikalle, jossa me oli äsken kokoonnuttu. Nuotio savuaa vielä. Mä otan nuotiosta kepin, jonka
pää on hiiltyny. Nuotion viereen on jääny polttopuita. Mä repäsen koivuklapista tuohen ja alan kirjottaa
siihen. Mä kirjotan siihen ensimmäisen virkkeen, mikä mulle tulee siinä hetkessä mieleen: “Egil
Holgerinpoika tuli Peemarinlahden kylään myrskyn jälkeen kahdeksantoista miehen kanssa”. Tai siis
noin mun olis pitänyt kirjottaa, jos mä olisin halunnut vakuuttaa sen mun taidoista. Oikeesti mä kirjotan:
“Kauko on omahyväinen ääliö ja sen housuissa haisee paska”. Egil ei ymmärrä mitään mun
kirjotuksesta, mutta se älyää, että ne mun kirjaimet tarkottaa jotain. Se nappaa mua olkapäästä kiinni ja
me kävellään takasin meidän mökkiin. Siellä Egil puhuu mun isälle pitkään. Mitä pidemmälle sen puhe
etenee, sitä kummallisemmaksi mun isän ilme käy. Sitten ne molemmat tulee mun luo. Isä alottaa
puhumaan aika paksulla äänellä.

- Egil haluaa tehdä pienen kokeen. Minä toimin tulkkina. En ymmärrä yhtään, miksi me näin teemme, mutta hän lupasi maksaa hopeaa jo pelkästä kokeesta. Hopea kyllä kelpaa meille. Teet vain niin kuin Egil sanoo.

Sillä välin Egil on hakenu mulle lisää tuohia ja hiiltä. Se alottaa puhumaan mun isälle ja isä kääntää
mulle. Se on erikoinen sukuluettelo. Egil luettelee varmaan omia esi-isiään tai jotain kuninkaita ja
niiden jälkeläisiä. Nimiä nimien perään, monta kymmentä. Mä kirjotan niitä ylös sitä mukaa kun isä
niitä mulle kääntää. Lopulta mä en tarvii enää juuri kääntöapua, koska mä osaan jo itekin merkata
kuka on kenenkin isä, veli, tai setä, ja kuka on kuningas. Ei se oo normaalia sanelua erikoisempaa.
Kun me on lopetettu, Egil ottaa kaikki tuohet mukaansa ja meni nukkumaan. Se sanoo tulevansa
varhain aamulla takaisin. Me painutaan myös pehkuihin. Päivä on ollu tosi pitkä ja työläs.

Aamulla ennen kukonlaulua Egil tulee uudelleen meidän oven taakse. Isä herättää mut ja me kolme mennään ulos, ettei muut heräisi. Egilillä on mukanaan kaikki mun eilen kirjottamat tuohet. Se antaa ne mulle ja sanoo, että kerro minulle minun sukulaiseni niin tarkkaan kuin osaat. No, eihän mun tarvii kuin lukea tuohista se, mitä mä oon illalla kirjottanu. Onneksi mä oon numeroinu tuohet, niin saan luettua ne järjestyksessä. Kun mä oon lopettanu, Egil katselee mua pitkään. Mun isä on myös niin ällistyny, että se on sanaton. Kukaan ei olis voinu muistaa noin paljon uusia nimiä ulkoa yhdellä kuulemisella. Egil alkaa käydä kauppaa mun isäni kanssa.

- Minä haluan pojan mukaani itään. Hän toimisi minun kirjurinani.

- Mitä sinä horiset? Poika on vasta lapsi. Päästäisinkö oman poikani vieraiden matkaan? Pidätkö minua hulluna.

- Maksan hyvin. Poika saa hyvän kohtelun.

- En suostu mistään hinnasta.

- Annan sinulle miettimisaikaa lähtöömme saakka. Näen, että sinä ja tämä kylä on hopean tarpeessa.

Sitten Egil lähtee tekemään omia lähtövalmistelujaan. Kun se on kadonnu näköpiiristä, isä ottaa mua
hartioista ja ravistelee.

- Piruko sinut on noitunut, vai mitä sinä äsken teit?

- Isä, minä osaan kirjoittaa.

- Kuka sinulle sellaista on opettanut?

Mun tekee mieli vastata, että se taisi olla Rantasen Helena, joka oli mun opena alaluokilla. Tiukka täti,
joka pani meidät kirjottamaan paljon enemmän kuin rinnakkaisluokan nuori sijaisope. Kiitti Helena,
viikinkipäällikkö Egil Holgerinpoika osasi heti arvostaa! Mä kuitenkin valehtelen, että mä oon opetellut
itse. Mä oon keksiny omat kirjaimet. Isä huokasee pitkään. 

- Ruotsien päällikkö haluaa sinut mukaan itään. Mitäs sinä siihen sanot?

- Isä, päästä minut mukaan! Ne maksavat hyvin!

- Minä kyllä tiedän mihin ruotsit täältä vievät nuoria vaaleita poikia ja tyttöjä. Olen nähnyt sen omin silmin. Myisinkö oman poikani orjaksi?

- Isä, minä olisin Egilin kirjuri, en orja.

- On minua ruotsit huiputtaneet ennenkin kaupoissa. Miksi ihmeessä Egil tarvitsee juuri sinut? Hän voi palkata ammattikirjurin vaikka Laatokanlinnassa jos sellaista tarvitsee.

- Isä, päästä minut lähtemään!

- En, Unto. Sinä jäät tänne.

Sen sanottua isä lähtee sisälle mökkiin ja mä jään potkimaan aitaa. Pitikö mun tulla tuhannen vuoden
päähän tappelemaan jonkun toisen isän kanssa? Mä en halunnu jäädä homehtumaan tähän kylään
sillä välin kun Kauko pääsisi viikinkien mukana seikkailemaan. Sitä paitsi mä oon nähnyt itteni
opetustaulussa viikinkilaivan keulassa. Mua ei ole vielä nujerrettu.