2. Kirja, Luku 10

Me saavutaan kotikylään. Isä on antanu torvellaan jonkin merkin, mikä varmaan tarkottaa “vaara ohi”,
sillä kylässä ei oo hirveä paniikki päällä. Mäkin uskallan hiipiä muiden meikäläisten joukkoon. Kaukoa
ei näy, veikkaan että se on jossakin lähellä muutaman muun miehen kanssa. Ehkä ne on jousien
kanssa valmiina, jos rähinä syttyy. Ainakin mä toivon niin. Isä, ne kaksi muuta meidän kylän miestä ja
ruotsit nousee kaikki veneistä rannalle. Mä lasken, että ruotseja on yhdeksäntoista. Ne on jotenkin
väsyneitä ja raihnasia, niiden vaatteet on märkiä ja kun katon tarkemmin venettä, mä huomaan, että
se on ottanu osumaa ihan kunnolla. Sit mä älyän. Ne on olleet merellä kun myrsky on raivonnu eilen.
Ilmankos niitä ei huvita tapella. Isä kertoo kaikille kyläläisille tilanteen kuuluvalla äänellä.

- Ruotsien vene joutui eilen myrskyyn. He menettivät kaksi miestä ja osan lastista. Toinen hukkuneista oli Oolannista matkaan otettu luotsi, ja he eksyivät suunnasta ilman häntä. Ruotsit pyytävät, että he saisivat levähtää muutaman päivän meidän luona. Ruuasta ja majapaikasta maksetaan hyvä korvaus. Ehdotan, että hyväksytään ehdotus, muuten he saattavat ottaa väkisin sen mitä tarvitsevat. Tappelussa me emme heille pärjää.

Kyläläiset mutisee hyväksyvästi. Mitä me muutakaan voidaan? Melkein kahdenkymmenen miehen ruokkiminen ja majottaminen ei oo varmaan pikkujuttu, mut kai siitä selvitään. Isä komentaa mut heti tyhjentämään riihen meidän tavaroista, sinne mahtuu nukkumaan seitsemän vierasta. Loput menee kahteen muuhun riiheen. Loppuilta kuluu nopeesti, kun mä, ja kylän naiset etitään ja kannetaan ruokaa ruotseille. Mua vieraat miehet kiehtoo. Mä ymmärrän vähän niiden puhetta. Kai Unto on osannu sitä, sillä mun ruotsin kielen taito ei kehittyny kutosluokalla kovin pitkälle. Kun kaikki hommat on tehty, mulla on aikaa katella niiden venettä tarkemmin. Niiden vartiomies ei oo kovin äkänen. Ruotsit on kantanu kaiken mahdollisen mukanaan riihiin. Veneen keulassa on sellanen koristeellinen lohikäärmeen pää. Veneessä on pitkät airot ja masto, jonka voi ottaa pois. Liian monta vihjettä jopa mulle: pahus vaan, ruotsien on pakko olla viikinkejä! Mä oon siirtyny jotain tuhat vuotta ajassa taaksepäin, sen verran mä oon ollu hissan tunnilla hereillä. Sitä paitsi, mä muistan sen opetustaulun. Mun pärstä oli siinä viikinkiveneessä. Tai siis ainakin täydellisen samannäkösen pojan naamataulu. 

Kun mä meen makaamaan mun olkipatjalle, mä huomaan, että en oo ajatellu Juliaa ja Emiliä juuri ollenkaan mun aikahypyn jälkeen. Nyt se koko paska kaatuu hyökynä mun päälle. Mä itken hiljaa pitkän aikaa. Just nyt mä en tunne niin paljon vihaa, lähinnä vaan surua ja tyhjyyttä. Miten mä voin enää koskaan palata takasin? Haluanko mä palata? Millasen sirkuksen Unto saa aikaan nykyajassa? Muthan suljetaan johonkin laitokseen jos mä edes palaan tältä reissulta. Vähän mun omatunto kolkuttaa kun mä ajattelen Untoa ja miten kusessa sen täytyy tällä hetkellä olla. Sehän on tärähtäny suoraan liikkavarastosta keskelle discoa. Miten sen pää on kestäny sen kaiken? Mä kieriskelen oljissa, itsesäälissä ja häpeässä, kunnes uni voittaa ja nukun sikeesti aamuun asti.