2. Kirja, Luku 15

Sen verran mä muistan maantiedosta, että Pietarin miljoonakaupunki on Itämeren rannalla Nevajoen
suulla. Kun me melkein heti liikkeelle lähdön jälkeen saavuttiin joen ja meren yhtymäkohtaan, mä
jotenkin odotin, että meidän edessä kohoaisi melko iso kaupunki. Mut vielä mitä, siellä näkyi pelkkää
suota, metsää ja muutama hökkeli siellä täällä. Mua huvitti ajatus siitä, miten muutaman sadan vuoden
päästä tässä olisi vähän toisenlainen näkymä. Sitten iski hirveä sääskilauma ja mulle tuli muuta
ajateltavaa. Jokea pitkin soutaminen oli paljon kiinnostavampaa kuin merellä. Egilillä oli paljon uusia
sanoja, mitä se opetti mulle. Muut miehet vaikutti paljon valppaammilta kuin edellisinä päivinä. Aseet
oli kaikilla piilossa, mutta nopeesti saatavilla.

  

Joella soutamisen vauhti tuntui ihan eri tavalla kuin merellä. Egil lupasi miehille, että jos nyt mentäisiin
lujaa, illalla juotaisiin olutta Pähkinälinnassa. Ilmoitus sai miehet karjahtamaan ilosta ja vauhti pysyi
hyvänä. Egil alkoi selittämään mulle, mitä mun tarkkaan ottaen piti tehdä kirjurina. 

- Unto, sinä kuljet minun mukana joka paikkaan, ellen toisin määrää. Älä jää töllistelemään ihmisiä tai rakennuksia, muuten eksyt minusta. Pähkinälinna on pieni kaupunki, mutta sinä et ole koskaan nähnyt niin paljon ihmisiä kerralla.

- Selvä.

- Pidä aina mukana kirjoitustuohia ja hiiltä mukana. Minä kerron sinulle, mitä sinun pitää merkitä muistiin.

Me oli huomattu matkan aikana, että hiilellä pystyi tekemään nopeasti muistiinpanoja, mutta hiili kului
liian helposti pois vähästäkin pyyhkäisystä. Siksi mun piti jälkeenpäin raaputtaa tai painella puukolla
kirjaimet tuohiin. Se oli paljon hitaampaa kuin hiilellä kirjottaminen, mutta mä olin kehittyny siinä aika
taitavaksi. Puukolla mä painelin vain tärkeimmät asiat, jotta tuohia ei kuluisi hirveitä määriä. Niitä oli
kyllä varastossa tosi paljon. Me kerättiin niitä Egilin kanssa jokaisella taukopaikalla, missä vain kasvoi
koivuja. Yhtäkkiä Egilin silmissä välähti ja se kysyi multa vähän ilkikurisesti.

- Minulla on sinulle arvoitus. Jos vastaat siihen oikein, saat palkinnoksi hopearahan.

- Anna tulla.

- Minun kuninkaalla Björn Erikssonilla on paljon rahaa ja hänelle uskollisia miehiä. Erityisen paljon niitä molempia on tuottoisan ryöstöretken jälkeen. Miehiä on kolme tusinaa. Rahaa taas on tusina samankokoista pussia. Meidän laki sanoo, että yksi neljäsosa saaliista kuuluu kuninkaalle ja lisäksi jokainen retkellä mukana ollut antaa kymmenyksen kuninkaalle kulujen kattamiseksi. Kuningas ei haluaisi käyttää aikaa saaliin jakamiseen, sillä hänen kolme vaimoaan odottaa häntä jo makuukamarissa. Miten kuningas saisi otettua omansa pois ryöstösaaliista mahdollisimman nopeasti?

- Kuinka paljon rahaa on yhdessä pussissa?

- Sitä on kymmenen tiuta viidessä kasassa.

- Näytä minulle paljonko on yksi tiu.

Egil laski minulle kaksikymmentä kiveä. Mä aloitin laskemaan tuohelle. Kymmenen tiuta tarkotti
kahtasataa. Se kertaa viisi oli tuhat. Rahaa oli siis yhteensä 12000. Onneksi se oli helppo jakaa
neljälle. Kuninkaalle siis kuului aluksi kolme rahapussia. Sit mä jaoin 9 000 kolmellakymmenellä
kuudella. Sekin meni mukavasti tasan, eli 250. Jos jokaisen piti antaa kymmenesosa kuninkaalle, niin
kuninkaan piti saada vielä 900 rahaa. Ei siis mikään mahdoton lasku, kunhan malttoi miettiä rauhassa.
Mä tarkistin vielä laskun ja vastasin sitten Egilille, joka oli kiinnostuneena katellut mun raapustuksia.

- Kuninkaan on helpointa ottaa itselleen kolme kokonaista rahapussia. Neljännestä pussista pitää ottaa pois viisi tiuta ja antaa ne jaettavaksi muille. Sitten kuningas pääsee vaimojensa luo. 

Egil ei sanonut mitään, vaan katseli minua ihmeissään ja tutkivasti. Sitten se kaivoi vyöllään olevasta
pussista hopeisen lantin ja painoi sen mun käteen.