1. Kirja, 2. Osa, Luku 10

Kun Titus Julius oli tehnyt päätöksensä, se näytti ihan siltä kuin se olis vetänyt kaksi pannullista kahvia
ja muutaman energiajuoman siihen päälle. Se otti työhuoneen kaapista samanlaisia ruukunsirpaleita
kuin mitä mä olin nähnyt vanhan naisen antavan Stefanukselle silloin ensimmäisenä koulupäivänä. Sit
se kiiruhti Titin luo, sanoi sille pari sanaa ja Titi lähti heti ulos ruukunpalat mukanaan. Työhuoneen
ulkopuolelle se laittoi roikkumaan ison taulun jossa luki: En ole tavattavissa tänään. Sen lisäksi siinä
oli kuva, josta ymmärsi saman jos ei osannut lukea. Sitten me odotettiin työhuoneessa. Voit uskoa,
että ne hetket tuntui ikuisuudelta. Titus Julius ei halunnut kertoa meille vielä mitään. Se lähinnä vain
käveli ympyrää, mutisi itsekseen ja vilkuili välillä papyrusrulliaan. Lopulta oveen koputettiin pari kertaa
terävästi. Titus meni avaamaan ja sisään astui pitkä mies, jolla oli päällään yksinkertanen hupullinen
viitta. Kun ovi oli suljettu huolella, mies otti hupun pois päästään. Me hätkäthdettiin Eemelin kanssa,
sen verran rajulta Stefanuksen naama näytti. Se oli tapellut jonkun kanssa ihan huolella. Säyseästä
palvelijasta näytti kuoriutuvan uusia puolia. 

- Stefanus, oletko kunnossa? 

- Nämä ovat vain pintanaarmuja. Törmäsin yöllä muutamaan roistoon, jotka eivät uskoneet hyvällä, kun sanoin, että minulla ei ole rahaa. Sinulla oli kiireellistä asiaa.  

Titus Julius selitti nopeesti, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Stefanus kuunteli tarkasti, mutta kun
tarina pääsi loppuun, se ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä. 

- Haluat siis, että minä pelastan Julian. Hänen pitäisi päästä elävänä karkuun sillä tavoin, että Servius ei tunnista minua eikä osaa päätellä että sinä olet kaiken takana. Et varmaan ymmärrä, miten vaikeaa se tulee olemaan.

- Stefanus, sinulla on varmasti ympäri Roomaa tuttuja, jotka ovat entisiä gladiaattoreita. Eivätkö he voisi auttaa? Maksan kyllä korvauksen. 

- Titus Julius, rahalla et selviä tästä. Se kaikki on liian vaarallista.

- Mitä sitten haluat? 

- Sinä tiedät sen varsin hyvin Titus, älä leiki tyhmää kanssani.

Titus Julius huokasi. Näköjään se punnitsi vielä kaikkia vaihtoehtoja ja teki lopulta päätöksensä.

- Hyvä on Stefanus. Jos pelastat Julian ja tuot hänet elävänä tänne, olet siitä hetkestä alkaen vapaa mies.

   

Sillon mä näin Stefanuksen hymyilevän ensimmäisen kerran. Se lähti heti ovea kohti, kääntyi vielä
meihin päin ja sanoi.

- Tarvitsen aikaa puoleen päivään asti. Odottakaa silloin täällä minua. Pukeutukaa halpoihin rääsyihin. Huput ovat hyvin tärkeitä, samoin liinat, joilla voitte peittää kasvonne.

Lopultakin meillä oli jotain aitoa aihetta toivoon. Juuri ennen kuin Stefanus katosi ovesta ulos, mä sain
puhekykyni takaisin.

- Stefanus. Kiitos. Mä sopersin.

Stefanus nyökkäsi mulle vakavana ja samassa se oli kadonnut ovesta kadun vilinään.