1. Kirja, 2.Osa, Luku 17

Meidän piirteet vahvistui nopeesti liikuntavaraston hämärässä. Vähän aikaa me oltiin ihan hiljaa. Mä
tunnustelin mun kasvoja ja vaatteita. Emil ja Julia teki samaa. Sit me katottiin toisiamme ja vähitellen
helpotus alkoi valua meidän kasvoille. Meitä alkoi naurattamaan. Ensin se oli sellasta varovaista
tirskumista, mut pian me hohotettiin ihan täysillä. Sit Julian ja Emilin nauru muuttui itkuksi. Mä en
ihmetellyt yhtään, sillä mähän olin reagoinu ihan samalla tavalla ekalla kerralla. Mun on vaikeeta
kattoo jos joku itkee mun lähellä ja niin mäkin annoin kyynelten tulla. Mä itkin ensinnäkin helpotuksesta.
Hirvee jännitys ja pelkääminen oli nyt ohi. Toiseksi mä itkin onnesta. Me oli kaikki selvitty takaisin kotiin
ja nyt mulla olisi kaksi ihmistä, jotka oli kokeneet saman kuin mä. Tällä kertaa mä en olisi yksin. Nyt mun
oli helpompaa kestää kaikki se pilkka ja nauraminen mitä me varmaan jouduttaisiin kokemaan. Mulla ei
ollu aavistustakaan mitä ne kolme veijaria oli täällä puuhailleet, mutta veikkasin että meillä ei tulis
olemaan helppoo. Me halattiin toisiamme ja se tuntui paremmalta kuin koskaan ennen.

Sit mä itkin myös surusta. Mä älysin, että me oli just jätetty Stefanus, Titi, Quintus, Flavia ja Titus melko
varmaan kuolemaan. Lisäksi antiikin Julia, Gaius Emilius ja Marcus Julius oli just siirtyneet sinne suden
suuhun. Tapahtuiko se kaikki kauheus siellä juuri nyt? Taisteliko ne siellä pimeessä kellarissa hengestään
samalla kun me tyrskittiin täällä turvallisessa varastossa? Mä yritin olla ajattelematta koko asiaa mutta
eihän se onnistunut. Koko elämä tuntui sillä hetkellä pohjattoman epäreilulta. Meille oli jääny käteen
voittajan kortit, mut mä en tiennyt oliko se meidän omaa ansiota, tuuria vai pelkkää sattumaa? Tässä
varaston lattialla mun oli ylipäänsä mahdollista kelailla tällaisia juttuja. Pelkästään se tuntui jotenkin
väärältä, mutta silti mä olin miljoona kertaa mieluummin siinä kuin roomalaisessa kellarissa. Ja olisinko
mä voinut tehdä mitään toisin?

Me rauhotuttiin vähitellen. Kellään ei ollu kiire mihinkään. Tuntui älyttömältä miettiä, mitä me nyt tehtäisiin.
Kaikki vaihtoehdot tuntui aika merkityksettömiltä. Siksi me ei tehty mitään muuta kuin kierreltiin
varastossa ja hypisteltiin tuttuja tavaroita. Ne oli vähän kuin turvariepuja, jotka todisti, että me oltiin taas
kotona eikä meillä ollut mitään hätää. Mä näytin Julialle ja Emilille vanhat opetustaulut, joita mä olin
katsellut usein kun olin päässyt yksin varastoon. Selasin esiin historiaa käsittelevät taulut ja muistin, että
siellähän oli taulu myös antiikin Roomasta. Kääntelin tauluja ja löysin etsimäni. Taulun alla luki
“Oikeudenkäynti antiikin Roomassa”. Syytettyä puolustava valkoiseen toogaan pukeutunut mies seisoi
etualalla ja puhui käsi ojennettuna teatraalisesti eteenpäin. Takana istuivat tuomari, syytetty ja varmaan
avustajia. Myös yleisöä oli saatu kuvaan. Me katottiin kuvaa hiljaisina. Yhtäkkiä Julian silmät revähti auki.

- Pojat, kattokaa tuota nuorta miestä tuossa eturivissä. Eikö se oo ihan Juliuksen näköinen?     

Me katottiin kuvaa tarkemmin ja totta se oli. Eturivissä, luultavasti syytetyn avustajana toimiva mies oli
tosi paljon mun näköinen, vaikka se oli ehkä noin 20-vuotias. Emil kiljahti iloisesti.

- Hei, entäs tuo oikeuden kirjuri tuossa tuomarin vieressä! Sehän on Stefanus!

Totta se oli. Stefanus oli helpompi tunnistaa, se oli täysin samannäköinen. Mitä tää tarkotti? Jos kuvassa
oli Marcus Julius noin 20-vuotiaana, niin ehkä koko porukka selvisi jotenkin sieltä kellarista ehjin nahoin!
Mun läpi virtasi suunnaton helpotuksen tunne. Me katottiin pitkään kuvaa ja etsittiin, löytyisikö siitä muita tuttuja naamoja. Kuva oli kuitenkin vanha ja kulunut, eikä kaikkia ihmisiä ollut kuvattu kovin tarkasti. Sit Emil alkoi selailla muita kuvia. 

- Julius ja Julia. Mä en tiedä, mitä näistä pitäis ajatella. 

Ruotsin historiaa, Faaraoiden Egypti, Yhdysvaltain sisällissota, Aleksanteri Suuri, Viikingit, Teollinen
vallankumous, Olavinlinna, kalliomaalaukset Suomessa. Meidän kasvot. Jokaisessa kuvassa joissa oli
ihmisiä, oli vähintään joku meistä kolmesta. Mä katoin Juliaa ja Emiliä. Mua alkoi yhtä aikaa kuumottaa,
naurattaa ja paleltaa.