1. Kirja, 2. Osa, Luku 4

Mun sydän jyskytti rajusti, kun me astuttiin ulos Emiliuksen kodin portista. Ekaa kertaa mä olin Julian
kanssa kahdestaan sen jälkeen kun se oli puolustanut mua Suomessa mun luokan poikien edessä.
Lisäksi meidän piti esittää, että me ollaan ihastuneita toisiimme. Mä en tiennyt yhtään, miten esitetään
ihastunutta. Mä vaan olin. Me käveltiin hiljaa Julian kotia kohti. Juliakin oli vähän vaikeena. Sit mä
mietin, että mitä mulla on hävittävää. Ja avasin suuni.

- Julia, mitä sä ajattelet siitä, että meidän pitää esittää ihastunutta paria?

- En mä tiedä. En mä ole koskaan esittänyt sellasta.

- Oot sä ollut ihastunut?

Julia ei sanonut mitään. Oli ihan sairaan vaikeeta, kun olis tehty mieli tarrata Juliaa hartioista ja saada
se kakistamaan ulos, mitä se musta ajatteli. En tarrannu, kävelin vaan.

- Mulle oli ihan älyttömän tärkeetä, kun sä puolustit mua silloin Suomessa. Kiitti siitä vielä kerran.

- Ei se mitään. Mua vaan alkoi pännimään se jatkuva väkättäminen.

- Mä olin tosi yllättynyt, kun sä avasit suusi. Sulla olis ollut syytä olla tyytyväinen kun mä olin pulassa.

- No kyllä se aluksi tuntukin aika hyvältä. Mut sit mä mietin, että kyllä tuollakin pitää joku raja olla. Ja nyt mä tietysti tiedän, että se et ollu sä, joka teki ne kaikki älyttömyydet.

- Uskot sä, että ihminen voi muuttua?

- Miten niin?

- Mä vaan mietin, että olinko se mä, jonka kanssa sä oot tapellu ja riidelly kaikki nää vuodet koulussa?

- Mitä sä höpötät? Totta kai se olit sä. Vai oot sä hyppiny ajassa aikasemminkin?

- No en. Mutta mä vaan tarkotan sitä, että musta ne meidän riidat ja kiusaamiset molemmin puolin oli lopulta ihan typeriä. Mua kaduttaa ne kaikki ihan sikana, enkä mä enää haluaisi riidellä sun kanssa. Eli oliko se ihan eri ihminen, joka väänsi sun kanssa silloin ennen?

Julia oli ihan hiljaa. Pitkään. Mä nieleskelin sylkeä, jota yhtäkkiä pukkasi mun suuhun. Me oli onneksi
tultu Julian kodin eteen.

- Tässä sä asut. Me tullaan huomenna hakemaan.

- Julius, sä et ehkä olekaan ihan niin tyhmä jätkä kuin mitä mä luulin.

- Kiva kuulla. 

- Hyvää yötä.

Julia katsoi mua silmiin ja hymyili sillä tavalla, että mun sydämestä loppui isommat vaihteet. Sit se
kääntyi ja meni sisälle. Jos sä Marcus Julius oot joskus ollut ihastunut tai rakastunut kehenkään niin
sulla saattaa olla käsitys siitä, miltä musta tuntui kävellä sun kotia kohti. Kaikki ne kurjat jutut mitä
Roomassa oli tuntui jotenkin vähäpätöisiltä pikkuasioilta. Mun askel oli kevyempi kuin pitkään pitkään
aikaan. En mä tiedä oliko musta koskaan tuntunut niin hyvältä. Toisaalta mä olisin halunnut kävellä niin
pitkään kuin mahdollista ja mehustella mielessäni oikein kunnolla Julian sanoja ja sen hymyä, silmiä,
hiuksia ja koko vartaloa. Mut toisaalta mä halusin tulla kotiin kirjottamaan päivän asiat papyrusrullille.
Kotona oli helppo saada rauhaa, kun mä sanoin, että mulla on paljon koulutöitä tehtävänä. Meidän orja
Titi oli taas tervehtynyt ja senkään takia mua ei tarvittu kotitöissä ollenkaan. Orjista puheen ollen, mä
en ole nähnyt Stefanusta vielä missään, eikä mulla ole ollut mahdollisuutta kysyä isältä tai äidiltä.
Nehän ei vielä välttämättä tiedä, että mä tiedän salaisesta huoneesta kellarin hyllyjen takana. Ehkä
Stefanus ei ole kertonut niille.

Rooma taitaa olla kaikkien aikojen huonoin paikka nukkumiseen. Ainakin mulle. Suunnilleen joka ilta
mä olen liian järkyttynyt, surullinen, peloissani tai sitten niin älyttömän onnellinen, että nukkumisesta ei
tule yhtään mitään. Mä tiesin, että aamulla mun piti herätä ihan sairaan aikaisin, mutta just silloin se ei
tuntunu haittaavan yhtään.